Minimalismi, tuo ah niin trendikäs sana! Ja mikäpä jottei, sillä tietynlainen Nuuskamuikkuilu tuo mielenrauhaa. Konmarittaminen on ollut trendikästä jo jonkin aikaa, ja onkin varmasti ihan toimiva metodi. Itse vaan kavahdan siihen liittyvää henkisyyttä, joka tuntuu minulle täysin vieraalta ja sopimattomalta. Sen sijaan ihan järkiperäinen minimalismi vetoaa minuun kovasti. Sillä kuten aiemmin olenkin jo paasannut, yletön tavaramäärä ahdistaa. Ja haaliminen on vaan ympäristön kannalta kuormittavaa. Meillä on jatkuva tarve hankkia aina vaan lisää. Se on loputon kehä. En toki omassa elämässäni usko siihen, että vain passilla ja hammasharjalla tulee toimeen, enkä koe mielekkäänä esimerkiksi sitä, ettei minulla olisi levyjäni tai kirjojani. Omalla kohdallani minimalismi ei olekaan sitä, etten omista mitään. Mutta mikä on tarpeen ja mikä ei? Tätä olen pureskellut paljon.
Katsoin viime viikolla Netflixistä dokumentin nimeltään Minimalism - A documentary about the important things. Se oli ravisteleva kokemus. Järkiperäinen, kiihkoton ja silti todella syvällinen dokkari sai minut ajattelemaan suhdettani tavaraan. Että olen ennen ostanut tunteellisesti, lohduttaakseni itseäni tai jotain ihanneminää ajatellen. Se on varmasti aikanaan ollut aika luonnollinenkin tapa reagoida elämän synkkyyteen. Että ostamalla uuden huulipunan on saanut edes hetkellisesti lohtua tykyttävään pahaan oloon. Kosmetiikka oli pahimman masennuksen aikana minulle ihan oikeasti tärkeä juttu. Mutta nyt haaliminen vähän nolottaa.
Uuden ostamisesta saatu onnentunne on kovin lyhyt. Se erikoisen värinen huulipuna jäi lopulta laatikkoon pölyttymään ja luomivärit koskemattomiksi. Vaatteet kaappiin tai ryppyyn lattialle. Olen joutunut toteamaan, että ehkä olenkin nykyisin se tyyppi, joka käyttää päivittäin punaista huulipunaa. Tai, jos oikein villiksi heittäytyy, viininpunaista tai nudea. Miksi minun siis pitäisi omistaa jokin hullun värinen puna? Miksi minulla on todella monta luomiväripalettia tai -nappia? En käytä niistä edes puolta. Tai miksi ostan vaatteita ihanneminälle, joka on kukkamekkoon ja valkoiseen pellavaan pukeutuva luonnonlapsi. Olen ehdottomasti ja valitettavasti luonnonlapsi, mutta en pukeudu kukkamekkoon, enkä missään nimessä valkoiseen. Minulla on melkein aina farkut ja musta paita päällä. Ja niissä vaatteissa koen oloni mukavaksi ja kotoisaksi. Pukeutumistyylini on oikeasti aika minimalistinen ja tavanomainen. Utilitaristinen, jopa. Ne ihanneminän vaatteet jäävät lojumaan kaappiin. Ne ovat ihania, mutta ne eivät ole minua. Ne ylläni minulla on vaivaantunut olo. Ne saavat aikaan ahdistusta, kun kaappi on täynnä ja silti ei ole mitään päällepantavaa. Tarvitsenko oikeasti useat farkut? Enkö mieluummin omistaisi parit hyvät, joita on ilo käyttää? Pitääkö minun hankkia kaappiini kaikkea ihan kivaa ja trendikästä, jos vaikka kuitenkin tulisi käytettyä, vaikka tiedän jo kaupassa, että no no senor. (Ja sitten se suuri kysymys: miksen heitä näitä reikäisiä alkkareita menemään.)
Ostaminen ja omistaminen saattaa tuoda hetkellistä iloa, kunnes pian täytyy taas saada ostosfiksit ja ostaa lisää. Mikä noidankehä! Ja luopuminen, se on hankalaa. Tavarasta tulee suojamuuri, ja uudesta tavarasta ihanne. On vaatinut todella suurta ajattelutavan muutosta ja raskailta tuntuviakin valintoja päästä näinkin pitkälle. Ja näinkin pitkällä olen kesken ja sorrun ihan idioottimaisiin juttuihin.
Tyhjensin vaatehuonetta ja ihan valtava läjä vaatteita meni kellariin. Se tuntui hetken aikaa ikävältä, mutta lopulta olo oli puhdas. En edes muista mitä pistin pois. Tyhjensin meikkilaatikkoa, ja laitoin useamman luomivärin pois. Aion antaa ne eteenpäin ystäville. Seuraava askel on myydä ja lahjoittaa ylimääräiset vaatteet. Parissa Facebookin kirppisryhmässä olenkin onnistunut pistämään rojua kiertoon. Ja jo nyt tuntuu, että olen saanut elämääni kirkkautta ja rauhaa. Ja on upea oivallus, etten koe tarvitsevani mitään. Ei ole ihanneminää, jolle ostaa vaatteita. On Fanni, joka tykkää tylsästä. On Fanni, joka viihtyykin laadukkaissa perusvaatteissa. On Fanni, joka käyttää aina samaa huulipunaa. Ja silti, on Fanni, joka rakastaa kirjojaan, levyjään, vaatteitaan, kasvejaan, hajuvesiään, astioitaan, huonekalujaan ja kenkiään. Konmarin "spark joy" on tässä kohtaa ihan hyvä ajatus. Ne asiat, jotka saavat minussa aikaan iloa, saavat jäädä. Muu joutaa pois, ja se tuottaa vasta tuottaakin ihan valtavaa iloa. Minun ei tarvitse tarvita tavaraa. Tarpeeni ovat aivan muualla, haluan rakkautta ja mielekkyyttä. Haluan olla vähemmän markkinakoneiston orja ja kuluttaja, enemmän Fanni. Siinäpä tavoitetta kerrakseen, huhhuh.
Tällä hetkellä mieletöntä iloa ja tyydytystä tuo kasvien kasvattaminen ja uusien silmujen seuraaminen. Onhan ne kasvitkin omaisuutta, mutta niin erilaista. Menninkäisenlehti ja palmuvehka vaan puskevat uutta lehteä. Iloa tuo myös se, että opettelen arvostamaan sitä mitä minulla on. Suosittelen kokeilemaan!
Loppukevennyksenä: paiskasin ystävääni Lottaa semiaggressiivisesti mutamalla vaatteella ja meikkituotteella. Hän pohti, että kehtaako ottaa kaikkea. Lähes ärähdin, että "Vie nyt hyvänen aika pois nämä mun nurkista pyörimästä!" Ja lopulta hän kysyi huvittuneena: "Ootsä Fanni kattonu paljonki minimalismivideoita Youtubessa?"
"Hä, ai kuinnii?" Ja vastaus on tietenkin, että olen. Voi tottavie minä olen. Terkuin, hurahtanut tavaravuoren sisällä.
Ja kun näen, että eteenpäin laittamani tavarat saavat uuden elämän ei luopuminen harmita pätkääkään. Decluttering, jossa tavaraa päätyy kaatikselle muuten vaan on karsea ilmiö, sos.
Samaistutko vai oletko täysin vastarannalla? Kirjoituksen kuvituksena muuten sellaisia juttuja, joista en hevillä luovu: kirjavuori, Mummun ja Ukin matto, isän vanha kitara, Mummun ja Vaarin taulu.
Valoisaa alkavaa viikkoa! Muista: sinä itsessäsi olet arvokas ja hyvä!
Ps. Sori tää on ollut ihmeellistä ränttäystä koko ajan. Mielessä on vaan niin isoja keloja jotka tuntuvat muuttavan elämää. Täytyy varmaankin keksiä jotain kevyttä välillä, en halua muuttua siksi raskaaksi ja ärsyttäväksi paasaajaksi. Terkuin, Piisamirotta.
 |
| Tässäpä oikeastaan se meikkipussi, jolla tulisin oikein hyvin toimeen. Jokin tumma luomiväri satunnaisten rajausten tekoon tosin unohtui. |
Uuden ostamisesta saatu onnentunne on kovin lyhyt. Se erikoisen värinen huulipuna jäi lopulta laatikkoon pölyttymään ja luomivärit koskemattomiksi. Vaatteet kaappiin tai ryppyyn lattialle. Olen joutunut toteamaan, että ehkä olenkin nykyisin se tyyppi, joka käyttää päivittäin punaista huulipunaa. Tai, jos oikein villiksi heittäytyy, viininpunaista tai nudea. Miksi minun siis pitäisi omistaa jokin hullun värinen puna? Miksi minulla on todella monta luomiväripalettia tai -nappia? En käytä niistä edes puolta. Tai miksi ostan vaatteita ihanneminälle, joka on kukkamekkoon ja valkoiseen pellavaan pukeutuva luonnonlapsi. Olen ehdottomasti ja valitettavasti luonnonlapsi, mutta en pukeudu kukkamekkoon, enkä missään nimessä valkoiseen. Minulla on melkein aina farkut ja musta paita päällä. Ja niissä vaatteissa koen oloni mukavaksi ja kotoisaksi. Pukeutumistyylini on oikeasti aika minimalistinen ja tavanomainen. Utilitaristinen, jopa. Ne ihanneminän vaatteet jäävät lojumaan kaappiin. Ne ovat ihania, mutta ne eivät ole minua. Ne ylläni minulla on vaivaantunut olo. Ne saavat aikaan ahdistusta, kun kaappi on täynnä ja silti ei ole mitään päällepantavaa. Tarvitsenko oikeasti useat farkut? Enkö mieluummin omistaisi parit hyvät, joita on ilo käyttää? Pitääkö minun hankkia kaappiini kaikkea ihan kivaa ja trendikästä, jos vaikka kuitenkin tulisi käytettyä, vaikka tiedän jo kaupassa, että no no senor. (Ja sitten se suuri kysymys: miksen heitä näitä reikäisiä alkkareita menemään.)
Ostaminen ja omistaminen saattaa tuoda hetkellistä iloa, kunnes pian täytyy taas saada ostosfiksit ja ostaa lisää. Mikä noidankehä! Ja luopuminen, se on hankalaa. Tavarasta tulee suojamuuri, ja uudesta tavarasta ihanne. On vaatinut todella suurta ajattelutavan muutosta ja raskailta tuntuviakin valintoja päästä näinkin pitkälle. Ja näinkin pitkällä olen kesken ja sorrun ihan idioottimaisiin juttuihin.
Tyhjensin vaatehuonetta ja ihan valtava läjä vaatteita meni kellariin. Se tuntui hetken aikaa ikävältä, mutta lopulta olo oli puhdas. En edes muista mitä pistin pois. Tyhjensin meikkilaatikkoa, ja laitoin useamman luomivärin pois. Aion antaa ne eteenpäin ystäville. Seuraava askel on myydä ja lahjoittaa ylimääräiset vaatteet. Parissa Facebookin kirppisryhmässä olenkin onnistunut pistämään rojua kiertoon. Ja jo nyt tuntuu, että olen saanut elämääni kirkkautta ja rauhaa. Ja on upea oivallus, etten koe tarvitsevani mitään. Ei ole ihanneminää, jolle ostaa vaatteita. On Fanni, joka tykkää tylsästä. On Fanni, joka viihtyykin laadukkaissa perusvaatteissa. On Fanni, joka käyttää aina samaa huulipunaa. Ja silti, on Fanni, joka rakastaa kirjojaan, levyjään, vaatteitaan, kasvejaan, hajuvesiään, astioitaan, huonekalujaan ja kenkiään. Konmarin "spark joy" on tässä kohtaa ihan hyvä ajatus. Ne asiat, jotka saavat minussa aikaan iloa, saavat jäädä. Muu joutaa pois, ja se tuottaa vasta tuottaakin ihan valtavaa iloa. Minun ei tarvitse tarvita tavaraa. Tarpeeni ovat aivan muualla, haluan rakkautta ja mielekkyyttä. Haluan olla vähemmän markkinakoneiston orja ja kuluttaja, enemmän Fanni. Siinäpä tavoitetta kerrakseen, huhhuh.
Tällä hetkellä mieletöntä iloa ja tyydytystä tuo kasvien kasvattaminen ja uusien silmujen seuraaminen. Onhan ne kasvitkin omaisuutta, mutta niin erilaista. Menninkäisenlehti ja palmuvehka vaan puskevat uutta lehteä. Iloa tuo myös se, että opettelen arvostamaan sitä mitä minulla on. Suosittelen kokeilemaan!
Loppukevennyksenä: paiskasin ystävääni Lottaa semiaggressiivisesti mutamalla vaatteella ja meikkituotteella. Hän pohti, että kehtaako ottaa kaikkea. Lähes ärähdin, että "Vie nyt hyvänen aika pois nämä mun nurkista pyörimästä!" Ja lopulta hän kysyi huvittuneena: "Ootsä Fanni kattonu paljonki minimalismivideoita Youtubessa?"
"Hä, ai kuinnii?" Ja vastaus on tietenkin, että olen. Voi tottavie minä olen. Terkuin, hurahtanut tavaravuoren sisällä.
Ja kun näen, että eteenpäin laittamani tavarat saavat uuden elämän ei luopuminen harmita pätkääkään. Decluttering, jossa tavaraa päätyy kaatikselle muuten vaan on karsea ilmiö, sos.
“I've found that the less stuff I own, the less my stuff owns me.”
― Nathan W. Morris
Samaistutko vai oletko täysin vastarannalla? Kirjoituksen kuvituksena muuten sellaisia juttuja, joista en hevillä luovu: kirjavuori, Mummun ja Ukin matto, isän vanha kitara, Mummun ja Vaarin taulu.
Valoisaa alkavaa viikkoa! Muista: sinä itsessäsi olet arvokas ja hyvä!
Ps. Sori tää on ollut ihmeellistä ränttäystä koko ajan. Mielessä on vaan niin isoja keloja jotka tuntuvat muuttavan elämää. Täytyy varmaankin keksiä jotain kevyttä välillä, en halua muuttua siksi raskaaksi ja ärsyttäväksi paasaajaksi. Terkuin, Piisamirotta.
