Bones.

Jon Acuffin Stuff Christians like on ehkä yksi parhaita juttuja internetissä, tämän videon (klik!) ja oman blogini lisäksi. Ai miksi? Stiigaa ite!

"Arrive empty to the grave, having given all you were given, stewarded all you were tasked with.

Give the grave only bones."

'Nuff said. Amen!

Jos ottaisin tatuoinnin, tämä teksinpätkä olisi kova kilpailija. Tein muuten ylläolevan kuvan ihan omin pikku kätösin. Huoneentaulu, nääs.

Rohkeeta loppuviikkoa!!!

Lumen Valo ja Mysterium

Lauluyhtye Lumen Valon joulukonsertti Uspenskin katedraalissa oli, jälleen kerran, henkeäsalpaava. Vanha musiikki tuo ainakin minulle joulun (ja uuden vuoden, pääsiäisen, synttärit, kesän... No, tajuat varmaan...) ja Lumen Valoa parempaa vanhan vokaalimusiikin taitajaa en juuri keksi. Hilliard Ensemble, ehkä.

Ohjelmisto oli ilotulitteita ja räjähdyksiä, alusta encoreen. Erityinen huomio O magnum mysteriumeihin: La Roccan, Lauridsenin ja Gabrielin. Gabrieli on ikisuosikkini, ja kauniisti se soikin. Joukossa oli myös Piae Cantionesia, jee! Tällä kertaa "Salve, flos et decor", josta muuten tein itse arrin tänä syksynä. Iloitsin myös Sidoroffista, Komulaisesta ja Brittenistä. Ohjelmiston jokainen kappale oli kuin minulle valittu, ja liikutuin. Useaan otteeseen.

Lumen Valon sointi on aivan mieletön. Varsinkin miehet olivat tänään kovassa vedossa. Laulu oli puhdasta ja hivelevää. "Wexford Carol", jossa tulikasteensa koki yhtyeen uusi baritoni, Valter Maasalo, oli viehättävä ja keveä. Koska se on yksi lempparibriteistäni, oli ihan pakko tykätä. Miehet lauloivat "In natali Dominin", ja riisuttu harmonia toimi kuin häkä.

Jo konsertin alussa tuntui, kun joku olisi käärinyt minut huopaan ja tuuditellut koomaan. Laulajien intensiteetti oli sitä luokkaa, ettei yleisö uskaltanut hengittää, ennen kuin laulajat hengittivät. Lumen Valo on taitava esiintyjä, hallittu ja hillitty. Jos, ja kun, musiikki on hyvää, ei tarvita muuta. Tietenkin itse katedraali oli hengästyttävän kaunis, ja valomies osasi asiansa, mutta tämä ryhmä olisi hyvä vaikka perunakellarissa. Voisinkin säilöä vähäsen Lumen Valoa itselleni perunakappaan, ottaisin esille iltaisin ja menisin sen säestyksellä nukkumaan.

Niin ja encore, "Bogoroditse Dyevo" oli niin täynnä tunnetta ja rakkautta, että hiljaiseksi veti. Koko konsertti oli yhtä pyhyyden läsnäoloa, joka tuntui keuhkoissa ja selkärangassa.

Konsertteja on vielä muutama tulossa, suosittelen kokosydämisesti! Kuuntele, jos et usko!

Ps. Anteeksi ylisanaisuuteni ja adjektiivien liikakäyttö, olen vain aika riemuissani.

Museokamaa

Tykkään ihan älyttömästi historiasta ja museoista. Olen käynyt kansallismuseossa ainakin kaksi kertaa aikaisemminkin, mutta en saa tarpeekseni. Koska pikkuveikkani ei ollut vielä käynyt kansallismuseossa, teimme hauskan pikakierroksen.

Museossa in vaikka ja mitä! Esihistoriasta keskiajan kautta nykyaikaan. Myös nukketalonäyttely on katsastamisen arvoinen. Kansallismuseossa ajan saa kulumaan helposti. Ja samalla oppii jotain! Learning is fun! Tiesittekö, että Suomesta on löydetty maailman vanhin verkko? (8000 eKr!!)

Ihana karhu! Niin lempeä katse. Siel' karhut on, siel' karhut on.

Maailman ruhnuisimmat (mutta silti kivat) nahkaspittarit. Kyllä, minulla on todella pieni jalka.

Akseli Gallen-Kallelan freskot ovat ihan huikeita. Kalevala on aina jees.

Mystisiä pääkalloja. 

Esihistoriaosastolla on niin paljon kauniita koruja.

Veli nauttii arkkitehtuurista.

Jeesuksen ympärileikkaus; osa Kalannin kirkon alttaritaulusta. Yllätyspyllätys keskiaikaosasto on suosikkini.

Tiesitkö, että Piispa Henrik on Suomen virallinen suojelupyhimys. 

Maailman oudoin Maria-patsas. Alareunassa sininen naama, jonka merkitys jäi avonaiseksi.

Tällaisen talon vielä hankin. Siis ihmisten kokoisena ja mieluummin keltaisena.

Huussi, jossa oli sisällä tekokakkaa. Helmi! 

Tajusin, minkä alan lehti Kalle on vasta kun katsoin kuvia ajatuksella. 

Kalle on siis miestenlehti. Tosin 50-luvun rohkeat kuvat ovat nykyvinkkelistä tavattoman viattomia. Nykyään naistenlehdissäkin on rohkeampia kuvia.

Tekoteetä! Jopa pula-aikana paketit olivat kauniita. 

Ihana, vm -66 Kuplavolkkari jota sai ajaa! Jee! 

Menkää ihmeessä vierailemaan Kansallismuseoon! Perjantai-iltaisin taisi olla ilmainen sisäänpääsy. Nörtti kiittää ja toivottaa hauskaa viikonloppua.

50 sanaa

Kate teki sen taas. Hetken jaksoin pantata ja olla kuuntelematta naisen uusinta, koska halusin keskittyä kun sen lopulta teen. Viimein löysin aikaa, ja ah. Ihanaa. (Oikeasti nukahdin toisen biisin aikana, mutta levy on niin läpikotaisen rentouttava ja pehmeä, etten mahtanut mitään!)

Mukana Stephen Fry (!) ja Elton John. Epäilkää pois, toimii. Tämä nainen on maagi.  Harmi, ettei ikkunasta katsoessa maisema vastaa levyä. Lumi olisi sopivampaa, mutta nyt saa tyytyä Atlantilta saapuvaan puhuriin.

Musiikille pitää antaa aikaa ja tilaa. Liian usein menee Spotifyhin (miten se taivutetaan??) ja klikkaa kappaleesta toiseen keskittymättä lainkaan. Miten väärin se onkaan. Ensi vuonna aion käyttää aikaani musiikin kuunteluun. Se ei ole laiskottelua. Se on opiskelemista.

Fiilistelen kuvan värejä ja asua. Ihana huivi! Mikä hattu! Ja millainen nainen!

Vuoden levy. Ehdottomasti.

Musiikki on kamalaa!!

Musiikki on kompleksista. Mitä enemmän siitä tietää, sitä vähemmän sitä tajuaa. Ja mitä enemmän luulee olevansa jonkin sortin "asiantuntija", sitä vähemmän huomaa enää yllättyvänsä mistään. Kaikki on niin kamalan tavanomaista, ja kaikki on vaan niin tehty. Musiikki ei enää tuota iloa ja nautintoa, vaan sitä analysoidaan. HALOO. Analysoidaan.

Onneksi maailmassa on musiikkia, joka yhäkin nostaa niskavillat pystyyn jostain syystä, jota ei voi määritellä. Vaikka kuinka fiilistelen jotain pikardin terssejä ja terminologista hölynpölyä, en aina pysty sanomaan, mikä siinä musiikissa lopulta saa alahuulen väpättämään. Dannyn "Seitsemän kertaa seitsemän" on jäätävän hieno biisi, enkä todellakaan tiedä, miksi, koska kaiken järjen mukaan se on ihan karsea. Ok, äkkiäkös sen analysoisi ja pilkkoisi teoriaksi, mutta en ehkä halua. Haluaisin säilyttää edes osan sitä lapsenomaisuutta suhtautumisessani musiikkiin ja sen tekemiseen.

Muusikon maailmantuska on julmaa. Julmaa julmaa julmaa. 

Ja musiikki ei oikeasti ole kamalaa. Kirjoitin raflaavan otsikon, koska pidän raflaavista otsikoista.  Musiikki on ihanaa. Se on parasta mitä on (tai oikeastaan toiseksi parasta) ja sillä sipuli. Mutta se on vaikeaa. Ja koska olen tunnustanut julkisesti, että pidän Dannysta, voinkin oikeastaan painua maan alle kellarihumppaamaan Dannyineni, jotta vältän sen julkisen nöyryytyksen, minkä tämä tunnustus aiheuttaa. 

Ei se kuitenkaan niin vakavaa ole. Aina. (Sanon minä, minä, joka käyn raivoisaa ristiretkeä huonoa musiikkia vastaan. Siis oikeasti. En voi kuunnella radiota enää, kun suutun silmittömästi siitä lannasta mitä sieltä syydetään. Argh.)

Eli se on vakavaa. Aivan sairaan vakavaa. VAKAVAA. 

Ajatuksenjuoksuni on niin löysää tänään, että oikeastaan sietää kysyä, mistä edes horisen. En todella tiedä. Dannysta kai. Mutta perään toinen kappale, joka saa niskavillat pystyyn ja alahuulen väpättämään, ja jota kuunnellaan kuvassa esiintyvien henkilöiden kanssa autossa syvän herkistyneen hiljaisuuden vallitessa: HUA! Mutta oikeasti. Tai leikisti. Miten vaan. 

Oivallusten iltapäivä

Aina kannattaa poiketa divariin. Hyviä kirjoja ei voi koskaan olla liikaa. Tosin itse en lukiessani ole läheskään yhtä kujeileva ja tyylikäs kuin tyttö Antoni Pietro Rotarin maalauksessa. Lähinnä mutrusuinen ja otsa rypyssä.

Lisää oivalluksia: aina kannattaa myös investoida huulipunaan ja uuteen kameraan, tuloksia nähtävissä jahka se saapuu, hihhihjee!

Flunssaisin terveisin. Niisk.

Ps. Myyn vanhan kamerani! Se on Olympus SP-560UZ, ihan mukavasti palvellut jättipokkari. Jos nappaa, tee tarjous.