Näytetään tekstit, joissa on tunniste typerät vastaukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste typerät vastaukset. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Mermaid or a whale?

Törmäsin Facebookissa tällaiseen viehkoon tarinaan (sorry, in English!)

A while back, at the entrance of a gym, there was a picture of a very thin and beautiful woman. The caption was "This summer, do you want to be a mermaid or a whale?"

The story goes, a woman (of clothing size unknown) answered the following way:

"Dear people, whales are always surrounded by friends (dolphins, seals, curious humans), they are sexually active and raise their children with great tenderness.
They entertain like crazy with dolphins and eat lots of prawns. They swim all day and travel to fantastic places like Patagonia, the Barents Sea or the coral reefs of Polynesia.
They sing incredibly well and sometimes even are on cds. They are impressive and dearly loved animals, which everyone defend and admires.

Mermaids do not exist.

But if they existed, they would line up to see a psychologist because of a problem of split personality: woman or fish? 
They would have no sex life and could not bear children.
Yes, they would be lovely, but lonely and sad.
And, who wants a girl that smells like fish by his side?

Without a doubt, I'd rather be a whale.

At a time when the media tells us that only thin is beautiful, I prefer to eat ice cream with my kids, to have dinner with my husband, to eat and drink and have fun with my friends.

We women, we gain weight because we accumulate so much wisdom and knowledge that there isn't enough space in our heads, and it spreads all over our bodies.
We are not fat, we are greatly cultivated.
Every time I see my curves in the mirror, I tell myself: "How amazing am I ?! "


Kiistely siitä, mikä on kaunista ja mikä ei, on aika väsynyttä. Mutta onhan tämä arka aihe, kaikille naisille. En usko, että on olemassakaan naista, joka ei hajoile ulkonäköönsä edes joskus. Enkä usko, että ratkaisu piilee laihduttamisessa, lihottamisessa, meikkaamisessa, tai tekopirteässä pep talkissa, an sich. 

Enkä halua ruotia mediaa; se vasta onkin väsynyttä. En usko, että ratkaisu piilee isokokoisemmissa malleissa tai Photoshopin kieltämisessä.

Piileekö ratkaisu edes itsensä hyväksymisessä ja vikojensa armahtamisessa? Enpä tiedä. 

Tänään en tarjoa ratkaisua asiaan, totean vain, että joskus on hankalaa ja joskus helpompaa. 

No joo, on minulla yksi ratkaisu: mieti vähemmän itseäsi, enemmän muita. Kaboom! GANDHI-JUKE!

Lopuksi itsestäänselvä biisi: "Weird Al" ja Fat!

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Ristiriitaikävä, ikävä ristiriita

Kyllä elämä on hassua. Kun pääsee yhtäälle, kaipaa toisaalle. Koskahan voi olla tyytyväinen preesensiin, ei futuuriin, tai varjelkoon, imperfektiin (tai pluskvamperfektiin, pahimpaan kaikista.)

Niinkuin nyt: tässä minä halajan Helsinkiin, ja jopa ahdas ja kuuma asunto alkaa mielessä muuttua auvon ihmemaaksi.

Sitähän se on juu. Mutta ehkä tämä ikävä johtuu vienosti siitä, että kaikki tavarani ovat Helsingissä. Kaikki järkevät vaatteet, kaikki järkevät korut, laukut, kirjat, pitkähuilu, kitara, nuotit, kaikki. Kas, kuinka materialistinen olenkaan.


Korut ja hajuvedet, miksi olettekaan niin kaukana! 



Armaat laukkuni (tai osa teistä), en ole teitä sydämessäni hyljännyt!





Ihanat kuvani. 


Ihanat ihmiseni. Etenkin ihanat ihmiseni!

Tältä Hemulista tuntui, kun postimerkit katosivat, aivan varmasti.

Mutta mutta. Elämä jatkuu, Intia odottaa, ihana musipuukämppis siellä, ja Helsinkikin varmaan pysyy paikoillaan. 

Mutta silti, voi haikeus.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Musiikki on kamalaa!!

Musiikki on kompleksista. Mitä enemmän siitä tietää, sitä vähemmän sitä tajuaa. Ja mitä enemmän luulee olevansa jonkin sortin "asiantuntija", sitä vähemmän huomaa enää yllättyvänsä mistään. Kaikki on niin kamalan tavanomaista, ja kaikki on vaan niin tehty. Musiikki ei enää tuota iloa ja nautintoa, vaan sitä analysoidaan. HALOO. Analysoidaan.

Onneksi maailmassa on musiikkia, joka yhäkin nostaa niskavillat pystyyn jostain syystä, jota ei voi määritellä. Vaikka kuinka fiilistelen jotain pikardin terssejä ja terminologista hölynpölyä, en aina pysty sanomaan, mikä siinä musiikissa lopulta saa alahuulen väpättämään. Dannyn "Seitsemän kertaa seitsemän" on jäätävän hieno biisi, enkä todellakaan tiedä, miksi, koska kaiken järjen mukaan se on ihan karsea. Ok, äkkiäkös sen analysoisi ja pilkkoisi teoriaksi, mutta en ehkä halua. Haluaisin säilyttää edes osan sitä lapsenomaisuutta suhtautumisessani musiikkiin ja sen tekemiseen.

Muusikon maailmantuska on julmaa. Julmaa julmaa julmaa. 

Ja musiikki ei oikeasti ole kamalaa. Kirjoitin raflaavan otsikon, koska pidän raflaavista otsikoista.  Musiikki on ihanaa. Se on parasta mitä on (tai oikeastaan toiseksi parasta) ja sillä sipuli. Mutta se on vaikeaa. Ja koska olen tunnustanut julkisesti, että pidän Dannysta, voinkin oikeastaan painua maan alle kellarihumppaamaan Dannyineni, jotta vältän sen julkisen nöyryytyksen, minkä tämä tunnustus aiheuttaa. 

Ei se kuitenkaan niin vakavaa ole. Aina. (Sanon minä, minä, joka käyn raivoisaa ristiretkeä huonoa musiikkia vastaan. Siis oikeasti. En voi kuunnella radiota enää, kun suutun silmittömästi siitä lannasta mitä sieltä syydetään. Argh.)

Eli se on vakavaa. Aivan sairaan vakavaa. VAKAVAA. 

Ajatuksenjuoksuni on niin löysää tänään, että oikeastaan sietää kysyä, mistä edes horisen. En todella tiedä. Dannysta kai. Mutta perään toinen kappale, joka saa niskavillat pystyyn ja alahuulen väpättämään, ja jota kuunnellaan kuvassa esiintyvien henkilöiden kanssa autossa syvän herkistyneen hiljaisuuden vallitessa: HUA! Mutta oikeasti. Tai leikisti. Miten vaan. 




sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Hei.

Vastakohdat viehättävät. Ristiriitaisuudet ovat kiehtovampia kuin yksiselitteisyydet, vaikka kovasti yritämmekin kaiken saada suoraksi ja helposti nieltäväksi. Elämä on kiehtovaa, kun kaikkea ei voi selittää.

Sama ihminen voi pitää keskiaikaisesta kirkkomusiikista ja Princestä.
Sama ihminen voi nauraa yhdessä hetkessä kaikelle (KAIKELLE) ja toisessa itkeä "kun missään ei ole mitään mieltä" (Aikaa kahden välillä kuluu parhaimmillaan 20 minuuttia.)
Sama ihminen voi tehdä vaikka mitä ristiriitaiselta vaikuttavaa.

Päässä kirjastollinen tietoa, ja sielussa jukeboksillinen levyjä. Se saattaa räjähtää silmille jonakin kauniina päivänä. Sitä odotellessa yritän haalia tätä kaikkea kasaan, vaikka jotenkin tuntuu, että kun yhden asian ymmärtää, toinen luikahtaa käsistä ja on taas vähän enemmän kujalla. Elämä on ihanaa juuri siksi. Ei kai kukaan valmiiksi tule. Hullummaksi vain.

Matkalla lopulliseen valmistumiseen on melko nasta nauttia ainakin seuraavista asioista:

Jumalan loputon hyvyys.
Tee.
Vuodenajat.
Musiikki.
Historia.
Suklaakeksit.
Koulu.
Spotify.
Muistivihot.
Pyöräily.
Kynttilät.
Puhdas pyykki.
Latina.
Wes Anderson.
Kirjat.
Helsinki.
Rauma.
Huumori.
Materialismi.
Villasukat.
Trivial Pursuit.
Joukkoliikenne.
Lumen Valo.
Kansantanssi.

(Jos vaikutan nörtiltä, se johtuu siitä, että olen sitä. Kaikki cooliuden yritykset ovat surullisia. Tämäkin taitaa olla sellainen. Voi voi.)

"Koivesta kanaa, sarvesta härkää."

Tervetuloa mukaan!