Hoplaa! Blogi hiljenee hetkeksi, sillä muuttokaaoksen keskellä ei kirjoittaminen onnistu. Muutamme veljeni kanssa yhteiseen asuntoon Itä-Pasilaan (uu jeah...) ja kyllähän tämä on aivan hanurista. Siis muuttaminen. Miten ihmisellä on näin paljon kamaa? Kosmetiikkaa esimerkiksi, sitä on kaksi isoa laatikkoa ja pari isoa paperikassia. Ei hävetä edes.
Vailla itseironian häivää otettu taireellinen selfie. Tyra Banks olisi ylpeä.
Asunto on vähän nuhruinen, joten ei kun maalia seiniin. Eilinen ilta meni pestessä köökkiä ja kylppäriä. Nyt ovat puhtaat. Asunnossa on hyviäkin puolia, kuten kylpyamme ja erinomainen sijainti. Ja iso keittiö.
Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Mutta muuttaminen, hyi. Ei. Nähdään ensi viikolla. Toivottakaa meille onnea, jos jaksatte. Sitä tarvitaan.
Ps. Jos et vielä seuraa minua Instagramissa, tee se nyt. Kosmetiikan lisäksi linkin takaa löytyy perussekoilujani. Minut löytää palvelusta nimimerkillä Fannilaurella. KLIK!
Olipahan mukava juhannus! Leppoisaa oloa, perhe ja ruokaa. Kesän joulu!
Toki vähän on valitettava, suomalaisia kun ollaan jne: lämpö ei hellinyt, ja illalla piti oikein pukeutua takkiin ja paksuun huiviin. Ja silti paleli. No, hyvä tilaisuus esitellä tämän hetken vaatelempparit. Perushommia, niinkuin aina. Täydellisen collegepaidan metsästys päättyi, kun löysin niitä kolme. Sivupolkuja, sori.
Pliis, Mr.Weatherman, tuo jo kesä.
Päivän kipale on Miriam Stockleyn iki-ihana "Perfect day." Petteri Kaniini -fanit tietää.
Käväistiin kaukokämppiksen kanssa katsomassa "Hobitti 2 - Smaugin autioittama maa." Koska olen tällainen nörtti, ja erityisesti TSH-geek, olivat odotukset aika matalalla. Eka Hobitti kun oli ihan mälsä ja aika kaukana koko kirjasta. (Parasta siinä oli tämä biisi ja Gandalf.)
"Smaugin autioittama maa" oli todella paljon parempi kuin "Odottamaton matka." Jossain vaiheessa totesin, että okei, juonellisia vapauksia on otettu aika lailla, mutta menköön, sillä tämä on viihdyttävä leffa itsessään. Kolme tuntia meni äkkiä, ja voi pojat, kyllä nörttiä jännäsi. Pari kertaa säikähdin ihan kunnolla, ja muutaman kerran meinasin hihkaista innosta.
Ai miksikö meinasin hihkaista innosta? Koska Legolas Viherlehti. Ja koska Smaug (jota näyttelee aivan liian ihana Benedict Cumberbatch, fyi!) Ja tietenkin koska Gandalf. Kauhua herättivät muun muassa örkit, jotka olivat todella, todella kammottavia. Visuaalisesti elokuva oli ihan tolkuttoman hieno.
Mutta mutta, kyllä minua harmittaa, että elokuvan tekijät ovat paitsi lisänneet paljon tavaraa Hobittiin, myös tehneet siitä synkemmän tarinan kuin se kirjassa on. Ja mikä ihmeen Tauriel?
Samalla on hauskaa, kuinka Hobitti-elokuvista on tehty selkeästi johdanto Sormusten Herroille, koska mukana on selkää Silmarillion-settiä. Tulevaisuudessa kaikki kuusi voi katsoa loogisena kokonaisuutena. Hienoa! Jos koskaan saan lapsia, ensin katsotaan Hobitit, sitten Sormusten Herrat. Tai siis ihan ensin luetaan kaikki kirjoina, tietty.
Kaikesta negistelystä huolimatta odotan vuoden kuluttua ilmestyvää kolmatta Hobittia. Mutta sanonpa vaan, etteivät Hobitit vedä vertoja Sormusten Herroille, eivät sitten millään. Harmi.
(Joku varmaan huomaa, etten oikein itsekään tiedä, mitä mieltä olen. Koko homma hämmentää.)
Mutta, kuunnelkaahan tätä biisiä ja fiilistelkää Tolkienia, muodossa tai toisessa. Ihku Ed Sheeran ja "I see fire" eli tammikuun tehosoittobiisi.
No, tämä nyt ei ole kovin jouluinen juttu, mutta menköön. (Laiska ilmoittautuu!)
Olen mielenkiinnolla seurannut MTV3:n lähettämää Suomen Kaunein Koti -ohjelmaa. On tosi siistiä päästä kurkkimaan toisten taloihin. Ja tokihan on hauskaa myös arvostella, ei siinä. On nastaa, muten erilaisia makuja ihmisillä on. Suurimmaksi osaksi kodit ovat olleet ihania, tavalla tai toisella. Eivät todellakaan minun tyyliäni (eli tyylittömiä) mutta mielenkiintoisia ja hauskoja.
Oma lehmäkin on minulla ojassa: vanhempani osallistuivat kyseiseen ohjelmaan, ja voi sitä jännäystä. Maanantaina sai katsella itseään ja kotiaan ihan telkkarista. Koti näytti hyvältä, tietenkin. Jatkoon eivät pisteet riittäneet, mutta kokemus oli kiva.
Mutta virheenhän minä tein ja luin nettikeskusteluita. Hassua, miten asiantuntevia ihmisiä vauva.fi -sivusto on täynnä. Ja miten ilkeä onkaan keskustelukulttuuri. Kaikista kodeista oli melkein poikkeuksetta vain pahoja asioita sanottavana, jotkut kommentit menivät ihan henkilökohtaisuuksiin ("olipas punakka pariskunta!" "Hyi kun ruma!") ja mitä vielä. Meidän koti oli kuulemma "persoonaton" kun on niin valkoinen. Ja eteisen lattia on "teennäinen." Miten lattia voi olla teennäinen? Totta kai se on tehty, eihän se itsestään siihen kasva. Mikä kelpaisi? Maalattia? "Talvella paleltaa, mut ei ole teennäinen."
Eikä siinä mitään. Kun menee telkkariin, asettaa itsensä arvosteltavaksi. Mutta nämä nettikommentoijat, joiden mielestä mikään ei koskaan ole hyvin, voisivat vaikka hankkia sen kuuluisan elämän. Tuli paha mieli monien ohjelmassa mukana olleiden puolesta. Uskon, että kotien omistajat ovat laittaneet sydämensä koteihinsa, ja innoissaan osallistuneet ohjelmaan. Varmastikin osa kodeista on sisustettu isolla rahalla. Voin kuitenkin sanoa, että meidän kotia ei ole. Aika nitkutellen on menty, kuulkaas. Kaikki on vanhaa romua. Sattumalta vanhempani vaan ovat ammattilaisia, jotka osaavat kunnostaa tuota romua. Ei se, että on sisustettu kauniisti, ja pohdittu asioita loppuun saakka, tarkoita että rahaa on. Ja vaikka olisikin, so not? Älytöntä ininää.
Eikä mikään viiden minuutin pätkä näytä mistään kodista sitä, mikä siitä tekee sen kodin. Asukkaita, henkeä, ääniä ja tuoksuja. Ja kukapa nettikommentaattori tietäisi, mistä se teennäinen lattia on. Tai että talon "rakenteellinen muutos," eli se lisäosa, on tosiaan 100 vuotta vanha. Kauhea, kun otan henkilökohtaisesti.
Minä pidän kodistani. Toki olen todella puolueellinen, tietenkin olen. Pidän kodistani, koska sillä on kiva sisältö. Kalusteista viis. Meidän kotiin mahtuu ääntä, elämää, ruokaa, naurua ja vieraita. Joskus tapellaan, joskus ei. Plus meidän kissat on ihania.
Ja koska tämä on joulukalenteri: meillä on kaunis joulu. Sitä ajatusta säestämään Sofia Karlsson ja "Jul, jul, strålande jul."
Kaipaan tien päälle. Ymmärrän, mistä Pelle Miljoona laulaa, kun hän juttelee kaupunkien huutavista valoista. Haluaisin nähdä enemmän, haistaa ja maistaa vieraita kaupunkeja, metsiä ja meriä.
Tämä teksti alkoi hyvin: Pelle Miljoona -sitaatti. Yeah.
Venetsian pulut.
Tasaisin väliajoin (lue: aina) minut valtaa valtava kaiho tehdä Nuuskamuikkuset. Lähteä jonnekin ja kadota hetkeksi.
Luin perjantaina isoa maailmankartastoa. Opin, että Texasissa on kaupunki, jonka nimi on Corpus Christi. Intiassa on vielä niin paljon nähtävää. Kanadassa on Saskatchewan laakso, joka on kuulemma keväisin uskomaton. Venäjän halki voisi matkustaa junalla. Ratsastaa Mongoliassa. Santiago de Compostela. Irlannissa maa syöksyy mereen. Tyyni valtameri. Kioton kirsikkapuut. Afrikka. Intiaanireservaatit. En tiedä mitään Lähi-Idästä, se pitäisi korjata.
Grasse, France.
Punainen jättiläinen ja ihmeellinen Nousevan auringon maan juna.
Totoromaa!
Hagia Sofia
Klikkailen maanisesti Travellinkkiä, ja suustani purkautuu marinaa: kuemmääookäynymissään!
Huutomerkki otsikossa tarkoittaa, että olen tosissani! Tänään korkkasin Spotifyssa Summer, dude -soittolistani, ja ulkona tarvitsee aurinkolaseja. Kaiken logiikan mukaan kevään pitäisi olla käynnissä. Mutta silti on kylmä ja viima hytisyttää luihin saakka. HUHUU, KEVÄT!
Ja kuten talvella lupailinkin, alan nyt laulaa kevättä esiin. Kuuntele itse, jos et usko! Kalevalainen Kevät, olkaa hyvät. Yhtykää kertosäkeeseen, yhtykää lujaa.
Laulakaa lujaa, mutta muistakaa myös hiljentyä, onhan hiljainen viikko. Shh!
Kas, kätevänä hippiemäntänä tekaisin itse yrttiteetä. Se oli helppoa se. Kun oli purkkeja tyhjänä (Dammansin "Le jardin bleu" oli ehkä karseinta maistamaani teetä heti Yellow labelin jälkeen. Yh.) ja teki mieli valloittaa taas uusi territorio omiin nimiin.
Laventelia, valeriaanaa (as in rohtovirmajuurta) ja inkivääriä, kippaan ja ravistaen. Kivaa on. Toki jos on ihka-aito luonnon ja hippiaatteen ystävä, ne yrtit poimii ihan itse tuolta luontoäidin helmasta. Minä olen urbaani ja kiireinen moderni nainen, en minä ehdi tuonne susirajan taakse metsään sotkemaan, ostin siis yrttini kaupasta.
Parempien yöunien ja rauhallisemman mielen kiiltävät kuvat silmissäni en ajatellut, että näiden kolmen yrtin yhdistelmä ei ehkä toimikaan just ihan satasella. Ensiksikin: valeriaana haisee aivan kamalalle. Toiseksi: valeriaana haisee aivan kamalalle. No, ajattelin sitten pistää salviaa keventäväksi elementiksi. Salviani oli homeessa. Tai ainakin luulen niin. Enkä yleensäkään ymmärrä, miksi ajattelin salvian olevan keventävä elementti. Tai että se sopisi tähän keitokseen.
Siinä makoisia toukkia. Teretulemast teelle vaan.
Nyt illalla uskalsin hauduttaa ensikupposen. Oli meinaan Rapsakka ensipuraisu. Laventeli maistuu vaatekaapille. Inkivääri potkaisee. Mutta valeriaana pistää unettamaan. Ihmeellinen yrtti.
Onneksi en laittanut sitä salviaa. Ties mikä aatsipoppa tämä sitten olisi.
Tämä on pahaa. Niin pahaa.
Maailma 1 - Fanni 0
Ps. Oho, blogillani on jo 9 lukijaa. Ainakin yhdeksää ihmistä kiinnostaa. Hahaa. Hymyilen teille bepantheninvalkoista hymyäni ja linkitän teille iloista musiikkia. JEE!
Alkaa tuntua, että aina minä valitan. Ja kun lopulta lähes kaikki omat ongelmat on näitä hashtag first world problems -keissejä. Mitä minä huutelen, on mulla ruokaa ja vaatteet.
Toisaalta, sitten kun risoo, niin antaa risoa. Itse en ainakaan ole oman elämäni Äiti Teresa. En ota vastoinkäymisiä vastaan stoalaisen tyynesti. Mä hajoilen ja rankasti. Välillä palaa vastukset aivan totaalisesti. Elämä on joskus yhtä ebin paskamyrskyä. Ja vaikka tämä ei ole kristillistä ensinkään: on olemassa paskoja paskoja ihmisiä, joille toivotan ikäviä juttuja ja joita tekisi mieli potkaista kalleuksille.
Ennen kuin kukaan alkaa epäillä, että minulla on aggressio-ongelmia, sanon, että VAROKAA. Eikun ei vainen. Ei mitään hätää. On vaan vähän kaikenlaista. Kaikessa kuitenkin näkyy aina hauskasti Jumalan kaikkivoipaisuus. Hän on minun puolellani, vaikka en aina toimi kriisitilanteissa rakentavasti, vaan huutelen törkeyksiä ja manaan kuin shamaani. Ja kai tämäkin on niitä kuuluisia kasvun paikkoja. Mutta kun en tahtoisi kasvaa. Kiukutteleminen on helpompaa. Helpompaa olisi soittaa muutama äkäinen puhelu ja haukkua ja kiljua ja potkia ja itkeä ja kiroilla ja mennä maahan makaamaan ja juosta alasti pihalle ja nyrkätä koko talo hajalle.
Tänään kannoin 150X100 (siis aika isoa) maalauskanvaasia pitkin Mannerheimintietä, tuuli nappasi siihen kiinni enkä tahtonut päästä eteenpäin, ja mietin, että on tässäkin taiteilijaelämää. Jokainen vastaantulija kuitenkin hymyili tai ainakin seurasi uteliaana epätoivoista taistojen tietäni. Se hymy tarttui. Illalla jo nauratti, kun kymmenen lasta maalasi tuolle kanvaasille ja nautti väreistä ja yhdessä touhuamisesta. Ei lopulta huono päivä ollenkaan.
Kun tuntuu ihan totaalisen kamalalta ja toivottomalta, ei auta kuin kääräistä lempparihuivi kaulaan ja yrittää pysyä pystyssä. Sillä kyllä minä pysyn, korvassakin kun roikkuu tuo elämäni kainalosauva.
Alkanut vuosi ei ole kohdellut minua ihan silkkihansikkain. Tai ainakaan tämä viikko.
Jos vaikka pyörä varastettaisiin. Tietokone alkaa hajoilla omia aikojaan. Tavarat tippuu, ruokaa menee paidan sisään, silmälasit jää kotiin, kännykkä alkaa olla entinen. Ihokin kiukuttelee. Dave Lindholmin sanoin: kaikki menee seinään. Niin, hupaisana vihoviimeisenä naulana, tikkuna, tai potkuna munille istuin tänään sporassa lämpöiseen kusenlämmittämään penkkiin.
...Ensimmäisen maailman ongelmia, ai kuinnii?
Silloin, kun tuntuu, että kaikki on minua vastaan, huomaa ystävien ja perheen merkityksen. Kuinka pari ihan tavallista koti-iltaa huippunaisten kanssa saavatkin huulipielet ainakin vähän ylemmäs. Ja lopulta, elämä on aika jees. Häsäilyistä ja väsäilyistä huolimatta. Kaik pruukaa järjestyä, väittävät.
Ei se piirakkakaan ihan onnistunut. Mutta niin käy joskus.
Terveisiä sairastuvasta! En kirjoita siksi, että minulla olisi tylsää, sillä kyllä flunssaisen elämä on mielenkiintoisia käänteitä täynnä.
Jotkut ihmiset eivät panosta sairaana ulkoiseen olemukseensa, mutta minä olen toista maata. Tänäänkin oikein vaihdoin paidan, kun olin samaa villapaitaa käyttänyt jo torstaista. Huomaa isältä pöllitytlainatut collegepöksyt, superchic viitta (en tosiaan leiki supersankaria yksinäni täällä) ja siististi yleisnuhruinen olemus. Tukan sentään pesin. Niin ja sukat ansaitsevat erityismaininnan. On ne kauniit.
Peilipose ja duckface. Wonderful!
Sairaana on aikaa sivistää itseään. Tärkeintä on katsoa mahdollisimman typeriä elokuvia, joista ei vartin kuluttua enää muista mitään. Ja tietenkin Uutta Sherlockia, koska siinä on Benedict Cumberbatch. Oi, Benedict.
Tietenkin ravinto on tärkeää. Olenkin painottanut riittävää kalsiuminsaantia syömällä aika paljon lakritsijäätelöä. Myös pikanuudelit ja Saarioisen äitien tekemät kasvispihvit pitävät tasapainoisen ruokavalion tasapainoisena. Olen muistanut nesteyttää itseäni juomalla runsaasti Panadol Hottia. Se on herkullista ja pitää yleisen pöhinän hyvänä. Sponsorisopimusta odotellessa.
Kauneusvinkki: Bepanthen.
Niin, ja jos elämä neljän seinän sisässä tuntuu ahdistavalta, kannattaa tehdä virkistäviä retkiä lähikauppaan. Pää huppuun ja yritä pysyä pystyssä.
Blogeja syytetään asioiden silottelemisesta. Tässä tapauksessa olisi ehkä kannattanutkin vähän silotella. Mutta koska olen juonut jo aika paljon tätä herkullista nestemäistä särkylääkettä, on arvostelukyky heikentynyt. Terveydeksenne, siis!
Onneksi musiikki on hyvää. Kuten tämä kappale. Ehkä paras biisi aikoihin. Eteerisyyttä, ystävät.
Kyllä elämä on hassua. Kun pääsee yhtäälle, kaipaa toisaalle. Koskahan voi olla tyytyväinen preesensiin, ei futuuriin, tai varjelkoon, imperfektiin (tai pluskvamperfektiin, pahimpaan kaikista.)
Niinkuin nyt: tässä minä halajan Helsinkiin, ja jopa ahdas ja kuuma asunto alkaa mielessä muuttua auvon ihmemaaksi.
Sitähän se on juu. Mutta ehkä tämä ikävä johtuu vienosti siitä, että kaikki tavarani ovat Helsingissä. Kaikki järkevät vaatteet, kaikki järkevät korut, laukut, kirjat, pitkähuilu, kitara, nuotit, kaikki. Kas, kuinka materialistinen olenkaan.
Korut ja hajuvedet, miksi olettekaan niin kaukana!
Armaat laukkuni (tai osa teistä), en ole teitä sydämessäni hyljännyt!
Ihanat kuvani.
Ihanat ihmiseni. Etenkin ihanat ihmiseni!
Tältä Hemulista tuntui, kun postimerkit katosivat, aivan varmasti.
Mutta mutta. Elämä jatkuu, Intia odottaa, ihana musipuukämppis siellä, ja Helsinkikin varmaan pysyy paikoillaan.
Ei helmi, löysin blogiasetuksista tilaston, millä hakusanoilla blogiini on löydetty. "Cafe Luwila" oli ehdoton suosikki (minulle voitaisiin alkaa maksaa mainostuksesta, vink vink!:)) mutta heti kakkosena oli "maailman rumin nainen". Öh.
Eipä se itsetunto aina niin kohdillaan ole, mutta tuolle nyt vaan nauraa. Sitäpaitsi, rumuus on niin suhteellista. Varmaan tämä on valon lisääntymisestä ja sitä kautta serotoniineista johtuvaa, kun huomaan olevani ihan tyytyväinen, niin itseeni kuin muihinkin. On ihanaa, että ihmiset ovat niin eri näköisiä. On ihanaa, että ihmiset ovat niin erilaisia. Luulisi, että se on itsestäänselvää. (Itsestään selvää? Ensimmäinen kielioppiposkessa aikoihin. Täti alkaa ruostua.)
Toki, kun ihmisen tapaa ensimmäistä kertaa, kiinnittää ensin huomiota hänen ulkonäköönsä. Mutta ei kai kukaan ajattele kenestäkään heti kättelyssä, että onpas tuo ruma? Oikeasti? Yleensä teen päätöksen ihmisen kauneudesta tai rumuudesta vasta, kun tunnen tämän. Sillä se, mitä meissä on sisällä, mitä puhumme, miten käyttäydymme toisia kohtaan, mitä ajattelemme ja mitä olemme, se tekee meistä rumia tai kauniita.
Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa. Ihaninta on hymy, joka kumpuaa aidosta, vilpittömästä ilosta. Ihaninta on vilpittömyys noin yleensä. Ihaninta on heikkous. Ihaninta on välittäminen. Ihaninta on lähimmäisenrakkaus. Ihaninta on arvet ja rypyt. Ihaninta on vinot hampaat. Ihaninta on kaikki "epänormaaliudet" (hörökorvat, pisamat, riippurinnat, kippuravarpaat)
Olen päättänyt nähdä kauneutta sielläkin, missä sitä ei ajattelisi olevan. Joku ortodoksipappi lohkaisi joskus, että "pahinkin rikollinen kantaa sydämessään Jumalan kuvaa." Pahinkin rumilus siis kantaa sydämessään Jumalan kuvaa! Jumala on absoluuttisen kaunis, ei siis paha kuva ollenkaan.
Joten minulle on tällä hetkellä aivan se ja sama, ajatteleeko joku minun olevan maailman rumin nainen. Tavoittelen mieluummin jotain, mikä ei katoa iän myötä.
Tällainen manifesti tälle päivälle. Lopuksi, jotain aivan muuta.
Ai että mikä lauantai-illan ahdistuksen sekainen raivo onkaan laskeutunut sisimpääni. Näin ollen puran sen eetteriin, koska koskaan ei voi valittaa liikaa.
Nimittäin etsin lyriikoita Dylanin "A hard rain's a-gonna fall" -kappaleeseen, ja kun jostain ne löysin, oli lyriikkasivusto nerokkaasti listannut sivupalkkiin kappaleita otsikolla "Similar songs". No tässä kohtaa sitä odottaa kappaleita vaikka Joan Baezilta tai vaikka Donovanilta, mutta ei ei ei. Lista on seuraavanlainen:
- Extacy by 50 Cent - Meet Me Halfway by Black Eyed Peas - Bubble Pop by Rihanna - Hustlin' by Game - Blazing by Nicki Minaj - Bloody Mary by Lady Gaga
Ja niin edelleen. Mitä tässä maailmassa tapahtuu. Ihan aikuisten oikeasti tämä on niin surkea läppä ettei mikään hetkeen. Sanon sen korostetuin kirjaimin: Bob Dylanista ei voi puhua samassa lauseessa 50 Centin kanssa. Bob Dylanissa ei ole mitään samanlaista Rihannan kanssa. Dylanin lyriikat ovat kaunista, koskettavaa ja painavaa asiaa, kun taas vaikkapa 50 Cent (iki-inhokkini!) jutustelee seuraavanlaisia:
"Shorty I got a thang for that thang she got, I know just what to say and do to get her hotonce I get her going, I don't want her to stop, it don't even matter which one of us end upon top What position we in we get the kissingit in slack em off on the ride see I slipand I slide look her right in the eyes climax relax,I ay back recap, ye thats all that. Mitä tuo edes tarkoittaa, häh? Ei ei ei ei. EI. Tulipa taas todistettua: maailma on paha, ja ihminen matkalla lopullista tuhoa ja älyn amputaatiota.
Loputonta häpeää. (Ja facepalm sinulle, maailma! Hyi häpeä!!)
Tämä ei sitten ole mielipidekysymys. Tämä on totuus. Hyvää yötä Vietnam.
