Throwback sunday! Löysin jokin aika sitten ylioppilaspotrettini vuodelta 2008. Lakkiaispäivä oli iso juttu. Jännitin todella paljon, mutta olin innoissani. Juhlaa varten minulle teetettiin mekko silkistä, jonka tätini toi Intiasta. Kävin kampaajalla. Mietin meikkiä. Suunnittelin koulun juhlassa pitämääni ylioppilaan puhetta. Treenasin Myytin ja bändin kanssa laulua. (Spice Girslin Stop sekä Nirvanan Heart shaped box, tietty.) Päivä oli ihana. Jännittävä, mutta ihana.
Muistan, kun kuvat otettiin ja nähdessäni lopputuloksen olin niin kauhuissani, etten halunnut edes lähettää kiitoskorttia ihmisille. Kun olen niin kamala. Hyi mikä läski ällötys. Häpesin ulkomuotoani, ilmeitäni ja ihan kaikkea mitä 18-vuotias nyt saattaa keksiä hävetä. Äiti ja isä saivat minut lopulta ylipuhuttua, ja kuva lähti postissa minua juhlistaneille.
Nyt kun katson kuvia, minut valtaa suru. Hukkasin niin paljon aikaa ja energiaa vatvoen rumuuttani. Rumuutta, joka oli tyystin kuvitteellista. Muistan jo varhaisessa murrosiässä itkeneeni usein lohduttomasti, koska olin niin ruma, läski ja ällöttävä. Elämääni on melkein 20 vuotta leimannut, toki vaihtelevissa määrin, suorastaan lamauttava itseinho. Ajoittain se lävistää kaiken tekemiseni ja olemiseni. Nyt aikuisena osaan satunnaisesti katsoa asiaa etäältä ja pystyn näkemään ajatuksieni tuhoisuuden ja valheellisuuden. Mutta nuorena en siihen kyennyt. Ihan sama vaikka itse Jumala olisi tullut alas taivaasta sanomaan minun olevan hyvä ja kaunis, en olisi siihen uskonut. En uskonut vanhempiani, isovanhempiani, ystäviäni, en ketään. Minä olen ruma ja läski, en ansaitse rakkautta, kehuja tai oikeastaan edes olla olemassa ja sillä sipuli.
Nyt kun katson kuvia näen vielä vähän lapsenkasvoisen ja aika suloisen luonnonlapsen. Minä olin juuri riittävästi, hyvä, kaunis ja oikeanlainen. En ollut läski tai oksettava. En ollut alkuunkaan ruma, vaan ihan hauskan näköinen. Sen sijaan kovin vakava näytin olevan, mutta se menköön nuoruuden "kuvissa ei saa hymyillä" -haihatuksen piikkiin. (En itseasiassa tiedä, mitä kuvaaja on tehnyt saadessaan minut hymyilemään alla olevassa kuvassa. Se onkin melkeinpä ainoa freimi jossa hymyilen. Ja siksi lempparini. Lisäksi korva pilkahtaa somasti pikku haltian tukan alta.) Minä olin kaiken rakkauden ja onnen arvoinen, äärettömän arvokas ja enemmän kuin kelvollinen. By the way, olen aina inhonnut ajatusta kelpaamisesta, sillä kuka nyt haluaisi kelvata? Kokis kelpaa kun ei ole Pepsiä, tai päin vastoin, mutta ihminen on niin paljon muuta kuin jokin mihin pitää tyytyä paremman puutteessa. Mielestäni ihmiset ympärilläni ovat niin paljon enemmän kuin vain kelvollisia. Siksi en halua sanoa kenellekään heidän kelpaavan.
Katson nuorta itseäni äärettömän hellästi. Olisi niin paljon sanottavaa hänelle. Sinulle tapahtuu niin paljon hyviä asioita. Olet vahvempi kuin ikinä uskotkaan. Sinulla on annettavaa. Elämässäsi on paljon kaunista ja hyvää. Nauti nyt hyvä ihminen siitä että maailma on auki. Kaikki muuttuu hyväksi ja oikeastaan sitäkin paremmaksi. Olet niin hyvä noin. Sinä olet kaunis. Pese naama iltaisin. Ja varmasti nuorempi minä pyörittelisi, itselleen tyypilliseen tapaan, vanhalle minälle näyttävästi silmiään ja nauraisi räkäisesti päälle. Koska sellainen nuori minä olin. Aika pitelemätön, rohkea ja tinkimättömästi oma itsensä. Sanavalmis, fiksu, lahjakas ja kreisi. En kadu moniakaan asioita, mutta kadun sitä, miten kohtelin itseäni. Kadun sitä, että annoin itsevihalle niin suuren roolin elämässäni. Kadun sitä, että hukkasin niin paljon arvokasta aikaa itseni inhoamiseen ja vähättelemiseen. Kadun sitä, että suljin itseni, sillä ne lukot ovat yhäkin niin tiukasti kiinni, että niiden avaamiseen tarvitaan jo järeämpiä aseita. Suljin itseni vain koska uskoin vakaasti olevani vastenmielinen kaikkien silmissä. Luulin, että muutama negatiivinen kokemus ja jonkun törpön satunnainen sanominen määrittäisi minut lopullisesti ja täysin. Ruma olet ja rumana pysyt. Ei läskiä kukaan rakasta. Koin niin valtavaa huonommuutta muiden seurassa, että olin kateellinen ja välillä katkerakin. Kadun, etteivät mummu ja ukki koskaan saaneet kehystää potrettiani. He toivoivat sitä loppuun saakka. Kaikki hukkaan heitetty aika ja energia. Sitä kadun.
Tämä on ensimmäinen blogipostaus, jota tehdessäni itkin. Tämä aihe menee syvälle tunteisiin. En oikeastaan edes tiedä, miksi lähdin kirjoittamaan tätä. Alunperin ajattelin vaan jakaa kuvat ja naureskella nuoruudelle ja idealismille. Tuntuu hölmöltä availla julkisesti näin henkilökohtaisia asioita. Kipeimpiä kohtia. Mutta näin pääsi käymään, asiaa vaan alkoi ryöpytä. Yksi syy on varmasti totaalinen leipääntymiseni pääkoppani liikkeisiin. En jaksa enää inhota itseäni. En jaksa enää pelätä ja hävetä. En jaksa enää itkeä ahdistuneena ulkomuotoani. Se on niin uuvuttavaa. Tämä kesä oli viimeinen niitti, olen päättänyt, että nyt riittää. Minä tapan tämän paskiaisen. Aion leikkiä oman elämäni Kill Billiä. Jos yksi keino on puhua asiasta, olkoon sitten niin. Uskon jopa raa'an rehellisyyden olevan hyödyksi ensinnäkin itselleni, mutta toivottavasti myös jollekin muulle. Tiedän, etten ole ainoa, joka kamppailee näiden asioiden kanssa. Meitä on liian paljon. Minun lähipiirissäni on niin monta naista, jotka eivät pääse täyteen potentiaaliinsa vammauttavan itsevihan takia. Ja kun katsoo ulkopuolisen silmin näkee vain äärettömän kauniita ja kaikin puolin mahtavia naisia. Kadehdittavan upeita ja merkittäviä.
Tämä riittää tällä kertaa. Pelkään, että blogista on tulossa henkilökohtainen itkualustani, jossa sosiaalipornoilen. Seuraavaksi siis jotain keveämpää. Mutta jätän foorumin auki ajatuksille ja kokemuksille. Olen kiitollinen jokaisesta.
