Kesä 2015 on ollut Menetysten kesä. Minun on täytynyt sanoa hyvästi, kahdesti, yhden kuukauden aikana. Kaipaus tuntuu mittaamattomalta, ja välillä suru lyö palleaan ja salpaa hengen. Itku tulee kun ikävöi. En voi käsittää, ettei enää voi soittaa tai mennä käymään. Ettei enää jutella tai nähdä. Että yhteinen aika onkin loppu.
Ja joskus toinen tulee vastaan; pienissä hetkissä näkee ripauksen rakkaasta ja muistaa, miltä tämä näytti ja miltä hänen äänensä kuulosti. Joinakin aamuina katsoo itseään peilistä, ja näkee tutun nenän, tutut silmät, samanlaisen hymyn. Muistaa ne aamut, kun istuttiin katsomassa hämärää ja juotiin kaakaota. Tai kun pelattiin Kimbleä, lauantai-iltaisin katsottiin Avaraa luontoa. Krokettipelit kesäisin, luontoretket, lumilinnat, viisaus, syli.
Rakkaus ei koskaan katoa, ei vaikka toinen poistuukin hetkeksi näkyvistä. Minä voin luottaa Jumalaan ja Hänen kauttaan jälleennäkemiseen. Minun ei tarvitse pelätä tai olla epätoivoinen, sillä tämä kaikki on vain osa matkaa. Minulla on vastaanottokomitea taivaassa.
Phoebe: Ok, um, we haven't known each other for that long a time, and, um, there are three things that you should know about me. One: My friends are the most important thing in my life. Two: I never lie. And three: I make the best oatmeal raisin cookies in the world.
Rachel: Ok, thanks Pheebs. [tastes cookie] Oh my God! Why have I never tasted these before?
Phoebe:Oh, I don't make them a lot because I don't think it's fair to the other cookies.
Parasta terapiaa tuntuu olevan ystävien kanssa vietetty aika. Tämän viikonlopun agenda onkin reissata muutaman huipputyypin kanssa Kallio-Kuninkalaan, Tuusulanjärven rantaan. Siis ihan Sibben naapuriin. Ohjelmassa on hengailua, idylliä ja ruokaa. Tätä juuri kaipaankin.
Myös jauhoterapia on yllättävän toimivaa. Siksipä yhdistin monta hyvää juttua, ja pyöräytin cookieita. Frendit-keittokirja riensi apuun (rehellisyyden nimissä se on lähinnä kuriositeetti, sillä mitat ovat kirjassa hiukan niin ja näin...) ja resepti oli, mitäs muuta, kuin Phoeben kaura-rusinacookiet. Siis ne, joilla Pheebs lohduttaa Rachelia, kun "crap wiesel" Paolo oli vähän uskoton.
- Kuumenna uuni 190° asteeseen. Vaahdota sokerit ja voi vaaleaksi ja kuohkeaksi. Vatkaa kananmunat, vaniljauute ja -sokeri tasaisesti joukkoon.
- Sekoita keskenään kaurahiutaleet, jauhot, ruokasooda ja suola. Sekoita kuivat aineet taikinaan. Lisää joukkoon rusinat.
- Laske kukkurallisia lusikoita taikinaa pellille, tarpeeksi kauas toisistaan. Paista n. 12-15 minuuttia, kunnes cookiet ovat kullanruskeita. Jäähdytä. Nauti kaverien kanssa. Tai yksin sängyssä maidon kera.
Ensin ajattelin, etten varmana linkitä tätä kappaletta, mutta pakkohan minun on! The Rembrandts ja "I'll be there for you." Video on ihan tosi ihku.
Pärjäilkäähän ja kertokaa, jos satutte kokeilemaan tätä reseptiä.
Hauskaa sunnuntaiaamupäivää, kuomat. Frendit on yksi suosikkisarjojani koskaan, ja kun pari vuotta sitten bongasin kirpputorilta "Frendit - Kokkausta ja sydänystäviä" -keittokirjan, en olisi voinut juosta kassalle se kädessäni nopeammin. (Could I be more excited?) Kuitenkin kävi niin, että kuten monet muutkin keittokirja-aarteeni, kirja jäi hyllyyn enkä tehnyt siitä koskaan mitään.
Eilinen brunssi oli oiva syy muuttaa asioiden suunta. Mikä olisikaan parempaa syötävää brunssilla ystävien seurassa kuin parhaiden tv-ystävien reseptillä tehty pekaanipähkinä-kahvikakku? Lisäsin vähän omaa twistiä karvasmantelilla, koska se on nam. Koska olen kiva enkä lainkaan yhtä takakireä ja tarkka kuin Monica, jaan reseptin juuri sinulle, satunnainen vierailija. Ja näin se menee:
Ruokastailaus on niin mun juttu, kuten kuvasta näkyy.
8 rkl voita notkistettuna
1 kpp (n. 2,5 dl) fariinisokeria (tai 1 dl valkoista sokeria ja 1,5 dl fariinia)
2 isoa kananmunaa
1 1/2 kpp (vajaa 4 dl) vehnäjauhoja
1 1/2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
reilut 2 tl vaniljasokeria
1/2 kpp (1,25 dl) maitoa
(+ Muutama tippa karvasmanteliaromia, jos diggaat.)
Lisäksi: vaniljakastiketta tai jäätelöä
Kuumenna uuni 200°C:een. Voitele irtopohjavuoka.
Sekoita päällysteen aineet sormin, kunnes pähkinät ovat verhoutuneet sokeriin ja voihin. Jätä odottamaan.
Vaahdota voi ja sokeri vaaleaksi ja kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää joukkoon kananmunat ja vatkaa, kunnes taikina on tasaista.
Sekoita jauhot, leivinjauhe, vaniljasokeri ja suola pienessä kulhossa. Lisää kuivat aineet taikinaseokseen vuorotellen maidon kanssa. Tässä vaiheessa kannattaa lisätä myös karvasmanteli. Sekoita tasaiseksi. Kaada taikina vuokaan ja ripottele pähkinäpäällyste päälle tasaiseksi kerrokseksi.
Paista kakkua uunin keskitasolla noin 30 minuuttia, kunnes se on kullanruskea ja kypsä keskeltä. Tarjoa lämpimänä. Nauti parhaiden frendien (oikeiden tai niiden televisiossa asuvien) kanssa.
Ps. Kirjassa on jenkkimitat, jotka on käännetty vähän niin ja näin. Kannattaa hankkia sellainen leivontamitta, jossa on myös unssit ja kupit.
Elämä on hyäärggh (onomatopoetiikka ftw!) mutta onneksi joskus on kivaakin. Kuten tänään. Alla päivän meininkejä: brunssia ihanien naisten seurassa, shoppailua ja laatuaikaa pikkuveikan kanssa leffassa. Ai mikä leffa? Oisko Hobitti 2. Joo, tiedän, tiedän.
Iik, mikä kahvikuppi! Jos nämä sopisivat yhtään omaan tyyliini, hamstraisin koko sarjan.
Hei, en voinut jättää näitä hytisemään yksinään. Päätökseen saattoi vaikuttaa kenkien alhainen hinta. (Kengät: ilmaislaari, Lönnrotinkadun kierrätyskeskus)
Kumpi on kampi? Tämä on aitoa nörttihuumaa.
Väsyneisiin mutta ihan iloisiin tunnelmiin täältä Angmarista, stop.
Äidin vanha paita, eli virallinen turvariepuni. Huivin tägi näkyy tyylittömästi. Suits me alright! (Huivi: Zara)
Kuunnelkaa ihmeessä kivaa musiikkia: tänään tehosoitossa Leonard Cohenin "If it be your will."
Yhdeksäs luukku aukeaa. Leikitään, että luukut seitsemän ja kahdeksan olivat viallisia; toisessa oli niin pahaa suklaata, ettei sitä syö kukaan. Toinen luukku oli tyhjä. Bazinga!
Jos olet Rauman seutuvilla 20.12, tule ihmeessä kuulostelemaan Lauluyhtye Myyttiä ja rauhoittumaan kauniiden, perinteisten joululaulujen pariin. Tämä on jo toinen vuosi, kun Myytti järjestää "Kun pääsky pitkän on matkan päässä"-pikkukonsertin. Melkein perinne, siis.
Minulle joululaulujen laulaminen Myyttisten tyttöjen kanssa on aivan ehdoton jouluhengen tuoja. Olisi aika mälsää, jos en saisi laulaa "Puer natus in Betlehemiä" ja sytytellä lyhtyihin kynttilöitä. Tänä vuonna konsertti osuu vuoden melkein pimeimmälle päivälle. Tunnelmaa ja joulumieltä on siis tarjolla. Glögiä myös!
Tässä vielä se Puer natus in Betlehem viime vuodelta. KLIK.
No, tämä nyt ei ole kovin jouluinen juttu, mutta menköön. (Laiska ilmoittautuu!)
Olen mielenkiinnolla seurannut MTV3:n lähettämää Suomen Kaunein Koti -ohjelmaa. On tosi siistiä päästä kurkkimaan toisten taloihin. Ja tokihan on hauskaa myös arvostella, ei siinä. On nastaa, muten erilaisia makuja ihmisillä on. Suurimmaksi osaksi kodit ovat olleet ihania, tavalla tai toisella. Eivät todellakaan minun tyyliäni (eli tyylittömiä) mutta mielenkiintoisia ja hauskoja.
Oma lehmäkin on minulla ojassa: vanhempani osallistuivat kyseiseen ohjelmaan, ja voi sitä jännäystä. Maanantaina sai katsella itseään ja kotiaan ihan telkkarista. Koti näytti hyvältä, tietenkin. Jatkoon eivät pisteet riittäneet, mutta kokemus oli kiva.
Mutta virheenhän minä tein ja luin nettikeskusteluita. Hassua, miten asiantuntevia ihmisiä vauva.fi -sivusto on täynnä. Ja miten ilkeä onkaan keskustelukulttuuri. Kaikista kodeista oli melkein poikkeuksetta vain pahoja asioita sanottavana, jotkut kommentit menivät ihan henkilökohtaisuuksiin ("olipas punakka pariskunta!" "Hyi kun ruma!") ja mitä vielä. Meidän koti oli kuulemma "persoonaton" kun on niin valkoinen. Ja eteisen lattia on "teennäinen." Miten lattia voi olla teennäinen? Totta kai se on tehty, eihän se itsestään siihen kasva. Mikä kelpaisi? Maalattia? "Talvella paleltaa, mut ei ole teennäinen."
Eikä siinä mitään. Kun menee telkkariin, asettaa itsensä arvosteltavaksi. Mutta nämä nettikommentoijat, joiden mielestä mikään ei koskaan ole hyvin, voisivat vaikka hankkia sen kuuluisan elämän. Tuli paha mieli monien ohjelmassa mukana olleiden puolesta. Uskon, että kotien omistajat ovat laittaneet sydämensä koteihinsa, ja innoissaan osallistuneet ohjelmaan. Varmastikin osa kodeista on sisustettu isolla rahalla. Voin kuitenkin sanoa, että meidän kotia ei ole. Aika nitkutellen on menty, kuulkaas. Kaikki on vanhaa romua. Sattumalta vanhempani vaan ovat ammattilaisia, jotka osaavat kunnostaa tuota romua. Ei se, että on sisustettu kauniisti, ja pohdittu asioita loppuun saakka, tarkoita että rahaa on. Ja vaikka olisikin, so not? Älytöntä ininää.
Eikä mikään viiden minuutin pätkä näytä mistään kodista sitä, mikä siitä tekee sen kodin. Asukkaita, henkeä, ääniä ja tuoksuja. Ja kukapa nettikommentaattori tietäisi, mistä se teennäinen lattia on. Tai että talon "rakenteellinen muutos," eli se lisäosa, on tosiaan 100 vuotta vanha. Kauhea, kun otan henkilökohtaisesti.
Minä pidän kodistani. Toki olen todella puolueellinen, tietenkin olen. Pidän kodistani, koska sillä on kiva sisältö. Kalusteista viis. Meidän kotiin mahtuu ääntä, elämää, ruokaa, naurua ja vieraita. Joskus tapellaan, joskus ei. Plus meidän kissat on ihania.
Ja koska tämä on joulukalenteri: meillä on kaunis joulu. Sitä ajatusta säestämään Sofia Karlsson ja "Jul, jul, strålande jul."
Tämä ei ole ruokablogi (eikä oikein mikään muukaan, kirjoitustahdista päätellen) mutta pakkohan minun on välillä safkastakin jutella. Koska vanhempani tulivat käymään, ja sattui olemaan isänpäivä, pyöräytin idioottivarman banaanipiiraan. Resepti on käytännöllisesti katsoen ihan omasta päästä, ja olen siitä kovin ylpeä. Jaettu ilo on keskinkertainen, joten täältä pesee. Pistetään banaania poskeen!
Fannin erinomaisen helppo, "apinakin sen osaa" -banaanipiirakka
Pinnalle: fariinisokeria, noin kourallinen cashew-, ja saksanpähkinöitä
1. Laita uuni lämpiämään 175°C:seen. 2. Vaahdota rasva ja sokeri. (Tämä tarkoittaa, että vatkaat kovasti, kunnes niistä tulee hassun vaaleaa töhnää!) Lisää munat yksitellen, voimakkaasti vatkaten. 3. Sekoita kuivat aineet keskenään. 4. Muussaa banaanit soseeksi haarukalla. 5. Lisää rasva-munaseokseen banaani, kuivat aineet ja rahka. Sekoita tasaiseksi. Älä enää vatkaa. 6. Kaada taikina voideltuun piirasvuokaan. Ripottele päälle häpeilemättömästi fariinisokeria ja pähkinöitä. Paista uunin keskitasolla about 30 minuuttia, kunnes piiras on soman kullanruskea. 7. Ota piiras uunista, ja nauti onnistumisesi hedelmistä. Mielellään jäätelön tai kermavaahdon kanssa. Kookoskermasta saa myös ihan namia vaahtoa. Se on terveellisempää, väittävät.
Iskä nautti piiraasta, eivätkä muutkaan katraan jäsenet nyrpistäneet nenäänsä. Minä myhäilin tyytyväisenä, ja tungin poskeeni jätskiä. Myös paidalleni. Lapset on lapsia, 23-vuotiaanakin.
Hyvää myöhästynyttä isänpäivää kaikille asianomaisille. Sanon kerrankin vakavalla sävyllä, että mun isi on super. Ansaitsisi lisää banaanipiirakkaa. Ella F. on kanssani samaa mieltä.
Olen melko todennäköisesti maailman paras sisko. Joka väittää muuta, saa turpaan koulun pihalla, ihan kuin ne idiootit jotka kiusasi mun veljiä.
Parhaan siskon palkinto kiinnitettiin viimeistään viime viikolla hohtelemaan uljaasti rintapielessäni, kun järjestin veikalleni syntymäpäiväkekkerit. Oli Räyhä-Ralf -elokuva ja limua, melkein-meksikolaista sabuskaa (vain melkein, koska Pueblo oli täpösen täynnä. Näin ollen maistelimme aitoja nepalin makuja.) ja kaikinpuolin mukava tunnelma. Koska mä osaan. Koska sisko järkkää.
Leffassa pitäisi käydä useamminkin. Sen tajuaa aina, kun istahtaa mukavalle penkille ja isolla ruudulla tapahtuu jotain kivaa. Eskapismia, nääs. Räyhä-Ralf oli erinomaisen hauska, ainakin jos ymmärtää jotain videopelien päälle, ja Veikkahan ymmärtää.
Hyvä sisko huolehtii myös veikkansa hyvinvoinnista. Huomion arvoista on, että myös miehinen mies söi kasvisruokaa.
Käppäilimme Helsingin illassa ja keskustelimme arkkitehtuurista ja videopeleistä. Niin kuin aina.
Tiedän mitä ajattelet: olisipa tuo minunkin siskoni. Tai edes miniä.
Että minä inhosin Raumaa, kun asuin täällä. Jo ala-asteella olin varma, etten jäisi mätänemään pahanhajuiseen pikkukaupunkiin, vaan lähtisin heti, kun voisin.
Niin minä teinkin, tavallaan. Mutta vaikka lähdin Raumalta, ei Rauma lähtenyt minusta. Täällä on yhä osa elämästä. Ja nyt tänne on kiva palata, kun saa tulla vain hengähtämään.
Sillä tämä on ahdistava paikka. Mutta silti niin ihana.
Täällä voi esimerkiksi...
...löhötä vanhempien sohvalla ja syödä niiden piikkiin (win-win!)
...tavata niitä ystäviä, jotka on roikkuneet mukana jo viisivuotiaasta (tajusin, kun kirjoitin tuon, että jopas, olen vanha!)
...kaikkien vuosien jälkeen löytää jotain uutta! Täällä voi ajella päämäärättömästi ympäri maaseutua, ja löytää mystisiä juttuja keskeltä metsää, kuten piilokirkon. (Kuulostaa silti häävimmältä kuin se on.)
Kaunis kyltti herätti huomioni. Öh.
...kiertää pakotteettomasti ihanaa Vanhaa Raumaa.
Narsissit - varma kevään merkki!
...laulaa. Tunnettu paikallinen sanonta onkin, että kaikki muu on paskaa paitsi kusi ja Myytti.
Meistä on ilmeisesti täysin mahdotonta saada kuvaa, jossa kaikilla olisi a)kiva ilme b)silmät auki. APUA OTETAAN VASTAAN!
En ehkä palaa tänne enää asumaan, mutta halusin tai en, Rauma asuu sellaisella haikealla tavalla minussa. Hyi miten kornia, mutta totta. Ja täältä on oikeasti haikeaa lähteä nykyään. Inha aikuistuminen.
Täytyy lähteä kauas, että osaa arvostaa sitä, mikä on lähellä.
Kate teki sen taas. Hetken jaksoin pantata ja olla kuuntelematta naisen uusinta, koska halusin keskittyä kun sen lopulta teen. Viimein löysin aikaa, ja ah. Ihanaa. (Oikeasti nukahdin toisen biisin aikana, mutta levy on niin läpikotaisen rentouttava ja pehmeä, etten mahtanut mitään!)
Mukana Stephen Fry (!) ja Elton John. Epäilkää pois, toimii. Tämä nainen on maagi. Harmi, ettei ikkunasta katsoessa maisema vastaa levyä. Lumi olisi sopivampaa, mutta nyt saa tyytyä Atlantilta saapuvaan puhuriin.
Musiikille pitää antaa aikaa ja tilaa. Liian usein menee Spotifyhin (miten se taivutetaan??) ja klikkaa kappaleesta toiseen keskittymättä lainkaan. Miten väärin se onkaan. Ensi vuonna aion käyttää aikaani musiikin kuunteluun. Se ei ole laiskottelua. Se on opiskelemista.
Fiilistelen kuvan värejä ja asua. Ihana huivi! Mikä hattu! Ja millainen nainen!
Joulu on aina ollut minulle juhlista jaloin. Tänä vuonna on ollut hankala löytää sitä aitoa joulumieltä, joka läikehtii lämpimänä tuolla pallean seutuvilla. En tiedä johtuuko se keleistä, vai väsymyksestä vai mistä, mutta kun ei niin ei. Turhahan sitä on itsestään väkisin mitään jouluhenkeä tusertaa.
On tämä silti ihanaa. Kotona on siistiä, lanttulaatikko on uunissa ja lahjat paketissa. Jos vaikka vaan nauttisi siitä, että saa olla hetken tekemättä mitään, mikä on hyödyllistä tai aikuismaista. Jouluna taannun takaisin kuusivuotiaaksi, joka herää seitsemältä katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa, vaikkakin nykyään pukilla on tendenssi tiuskia lapsille (vaihda alaa, jos ei nappaa, kääkkä!) Lumiukkoa ei voi jättää välistä, jokavuotinen perinne onkin se, että muu perhe ryntää katsomaan "joko se itkee?" Minähän itken, ja vuosi vuodelta aikaisemmin, koska tietoisuus siitä, että Lumiukko sulaa, iskee tajuntaan jo "It was the day I made the snowman" -vaiheessa. Yhyy. On se kaunis tarina.
On kivaa, kun saa olla mekko päällä ja syödä rauhassa kivoimpien ihmisten seurassa. On kivaa antaa lahjoja. On kivaa avata lahjoja. On kivaa kun on kynttilöitä ja musiikkia. Tänä vuonna en aio enää hangata vastaan kun äiti pyytää laulamaan. Olen jopa katsonut biisin valmiiksi. Hah!
Kuvakavalkadin päätteeksi lempijoululauluni, jossa tiivistyy helppotajuisesti, missä koko juhlassa on kyse.
Elämä on hetkiä. Sellaisia, joina päättää aamulla, että tänään en jaksakaan. Sellaisia, joina tajuaa, että hius on uusiutuva luonnonvara. Laulaa korkeammalta kuin koskaan. Hetki venyy helposti tunniksi suloisen ihmisen seurassa, Hetkiä, joina huomaa, että valot ovat kirkkaita, mutta Jumala vielä kirkkaampi. Hetkiä, joina alkaa ihmetellä, mitä ihmettä on tuossakin tyypissä nähnyt. Kärsivällisyyden kaipuuta. Miten maailmassa voi olla niin paljon söpöjä poikia? Hetkiä, joina ihan komea tuntematon poika katsoo koko bussimatkan ajan silmiin ja hymyilee vielä pois noustessaan. Hyvät juhlahetket. Kun aamulla löytää illan juhlien jälkeen sängyn alta jaffafläkin. Kynttilät; niitä on oltava. Ystävät; niitä vasta onkin oltava. Bussissa radiosta alkaa soida "Ameno", ja on vaikea olla nauramatta. Tanssiminen kuin kukaan ei katsoisi. Hetkiä, joina olennaisinta on hyppiminen.Väsymys. Uupumus. Suru. Ikävä. Itku. Uni. Halaukset. Nauru. Suuttumus. Hyväksyntä. Hymy. Sade. Villapaidat. Musiikki. Keskiaika. Liian ohjelman karsiminen. Rakkaus. Helsinki. Rauma. Koti. Perhe. Suhe. Hämmennys. Ahdistus. Helpotus. Valo. Hämärä. Frendit. Hetkiä, joina tajuaa, että hei, tässä on tarpeeksi. Kaikki tämä on riittävää ja hyvää.
Lopulta nämä hetket ovat ohi, ja tilalle tulee uusia, vaikka tietyt asiat pysyvätkin. Ja aina voi heittäytyä siihen luottamukseen ja lauseeseen, jonka luin Monkissa yhdestä paidasta (perusmeisinki, hengellinen oivallus vaatekaupassa.): "Whatever, I am." Mieletöntä. Mitä tahansa, Minä olen. Vau. Jumala on. Minun elämänikin on Hänen kauttaan.
Elämä on hetkiä, joina ymmärtää, että kaikki muuttuu hyväksi ja kauniiksi.
PS. Perään vielä sunnuntain kivojen illanistujaisten (joista ei juuri jäänyt kuvia, koska oli niin kivaa etten muistanut edes kuvata!) jälkimainingeissa kasvispiirakan resepti.
Pesto-feta-kasvispiirakka
1 pkt taikinaa (no kai nyt nainen joskus saa hiukan huijata!)
Pestoa
1 kesäkurpitsa
1-2 paprikaa
2 punasipulia (tai 1 iso)
Fetaa (paketti, ei kuutioita)
200 g herkkusieniä
2 dl ruokakermaa
2 munaa
Mustapippuria
Yrttejä
Voitele piirakkavuoka (ohjeesta tulee enemmänkin täytettä, voihan sitä tehdä pellillisenkin) ja laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Kuullota sipulit ja lisää joukkoon muutkin kasvikset. Anna pehmetä hieman. Lisää pesto. Täytä piirakka. Murusta feta. Vatkaa muna ja kerma, mausta pippurilla ja yrteillä, kaada täytteen päälle. Paista uunissa n. 30 minuuttia tai kunnes piiras on kullanruskea. Vetele piirasta nassuun. Parasta kylmänä.
