Kohti minimalismia?

Minimalismi, tuo ah niin trendikäs sana! Ja mikäpä jottei, sillä tietynlainen Nuuskamuikkuilu tuo mielenrauhaa. Konmarittaminen on ollut trendikästä jo jonkin aikaa, ja onkin varmasti ihan toimiva metodi. Itse vaan kavahdan siihen liittyvää henkisyyttä, joka tuntuu minulle täysin vieraalta ja sopimattomalta. Sen sijaan ihan järkiperäinen minimalismi vetoaa minuun kovasti. Sillä kuten aiemmin olenkin jo paasannut, yletön tavaramäärä ahdistaa. Ja haaliminen on vaan ympäristön kannalta kuormittavaa. Meillä on jatkuva tarve hankkia aina vaan lisää. Se on loputon kehä. En toki omassa elämässäni usko siihen, että vain passilla ja hammasharjalla tulee toimeen, enkä koe mielekkäänä esimerkiksi sitä, ettei minulla olisi levyjäni tai kirjojani. Omalla kohdallani minimalismi ei olekaan sitä, etten omista mitään. Mutta mikä on tarpeen ja mikä ei? Tätä olen pureskellut paljon.

Tässäpä oikeastaan se meikkipussi, jolla tulisin oikein hyvin toimeen.
Jokin tumma luomiväri satunnaisten rajausten tekoon tosin unohtui. 

Katsoin viime viikolla Netflixistä dokumentin nimeltään Minimalism - A documentary about the important things. Se oli ravisteleva kokemus. Järkiperäinen, kiihkoton ja silti todella syvällinen dokkari sai minut ajattelemaan suhdettani tavaraan. Että olen ennen ostanut tunteellisesti, lohduttaakseni itseäni tai jotain ihanneminää ajatellen. Se on varmasti aikanaan ollut aika luonnollinenkin tapa reagoida elämän synkkyyteen. Että ostamalla uuden huulipunan on saanut edes hetkellisesti lohtua tykyttävään pahaan oloon. Kosmetiikka oli pahimman masennuksen aikana minulle ihan oikeasti tärkeä juttu. Mutta nyt haaliminen vähän nolottaa.

Uuden ostamisesta saatu onnentunne on kovin lyhyt. Se erikoisen värinen huulipuna jäi lopulta laatikkoon pölyttymään ja luomivärit koskemattomiksi. Vaatteet kaappiin tai ryppyyn lattialle. Olen joutunut toteamaan, että ehkä olenkin nykyisin se tyyppi, joka käyttää päivittäin punaista huulipunaa. Tai, jos oikein villiksi heittäytyy, viininpunaista tai nudea. Miksi minun siis pitäisi omistaa jokin hullun värinen puna? Miksi minulla on todella monta luomiväripalettia tai -nappia? En käytä niistä edes puolta. Tai miksi ostan vaatteita ihanneminälle, joka on kukkamekkoon ja valkoiseen pellavaan pukeutuva luonnonlapsi. Olen ehdottomasti ja valitettavasti luonnonlapsi, mutta en pukeudu kukkamekkoon, enkä missään nimessä valkoiseen. Minulla on melkein aina farkut ja musta paita päällä. Ja niissä vaatteissa koen oloni mukavaksi ja kotoisaksi. Pukeutumistyylini on oikeasti aika minimalistinen ja tavanomainen. Utilitaristinen, jopa. Ne ihanneminän vaatteet jäävät lojumaan kaappiin. Ne ovat ihania, mutta ne eivät ole minua. Ne ylläni minulla on vaivaantunut olo. Ne saavat aikaan ahdistusta, kun kaappi on täynnä ja silti ei ole mitään päällepantavaa. Tarvitsenko oikeasti useat farkut? Enkö mieluummin omistaisi parit hyvät, joita on ilo käyttää? Pitääkö minun hankkia kaappiini kaikkea ihan kivaa ja trendikästä, jos vaikka kuitenkin tulisi käytettyä, vaikka tiedän jo kaupassa, että no no senor. (Ja sitten se suuri kysymys: miksen heitä näitä reikäisiä alkkareita menemään.)

Ostaminen ja omistaminen saattaa tuoda hetkellistä iloa, kunnes pian täytyy taas saada ostosfiksit ja ostaa lisää. Mikä noidankehä! Ja luopuminen, se on hankalaa. Tavarasta tulee suojamuuri, ja uudesta tavarasta ihanne. On vaatinut todella suurta ajattelutavan muutosta ja raskailta tuntuviakin valintoja päästä näinkin pitkälle. Ja näinkin pitkällä olen kesken ja sorrun ihan idioottimaisiin juttuihin.

Tyhjensin vaatehuonetta ja ihan valtava läjä vaatteita meni kellariin. Se tuntui hetken aikaa ikävältä, mutta lopulta olo oli puhdas. En edes muista mitä pistin pois. Tyhjensin meikkilaatikkoa, ja laitoin useamman luomivärin pois. Aion antaa ne eteenpäin ystäville. Seuraava askel on myydä ja lahjoittaa ylimääräiset vaatteet. Parissa Facebookin kirppisryhmässä olenkin onnistunut pistämään rojua kiertoon. Ja jo nyt tuntuu, että olen saanut elämääni kirkkautta ja rauhaa. Ja on upea oivallus, etten koe tarvitsevani mitään. Ei ole ihanneminää, jolle ostaa vaatteita. On Fanni, joka tykkää tylsästä. On Fanni, joka viihtyykin laadukkaissa perusvaatteissa. On Fanni, joka käyttää aina samaa huulipunaa. Ja silti, on Fanni, joka rakastaa kirjojaan, levyjään, vaatteitaan, kasvejaan, hajuvesiään, astioitaan, huonekalujaan ja kenkiään. Konmarin "spark joy" on tässä kohtaa ihan hyvä ajatus. Ne asiat, jotka saavat minussa aikaan iloa, saavat jäädä. Muu joutaa pois, ja se tuottaa vasta tuottaakin ihan valtavaa iloa. Minun ei tarvitse tarvita tavaraa. Tarpeeni ovat aivan muualla, haluan rakkautta ja mielekkyyttä. Haluan olla vähemmän markkinakoneiston orja ja kuluttaja, enemmän Fanni. Siinäpä tavoitetta kerrakseen, huhhuh.

Tällä hetkellä mieletöntä iloa ja tyydytystä tuo kasvien kasvattaminen ja uusien silmujen seuraaminen. Onhan ne kasvitkin omaisuutta, mutta niin erilaista. Menninkäisenlehti ja palmuvehka vaan puskevat uutta lehteä. Iloa tuo myös se, että opettelen arvostamaan sitä mitä minulla on. Suosittelen kokeilemaan!

Loppukevennyksenä: paiskasin ystävääni Lottaa semiaggressiivisesti mutamalla vaatteella ja meikkituotteella. Hän pohti, että kehtaako ottaa kaikkea. Lähes ärähdin, että "Vie nyt hyvänen aika pois nämä mun nurkista pyörimästä!" Ja lopulta hän kysyi huvittuneena: "Ootsä Fanni kattonu paljonki minimalismivideoita Youtubessa?"
"Hä, ai kuinnii?" Ja vastaus on tietenkin, että olen. Voi tottavie minä olen. Terkuin, hurahtanut tavaravuoren sisällä.

Ja kun näen, että eteenpäin laittamani tavarat saavat uuden elämän ei luopuminen harmita pätkääkään. Decluttering, jossa tavaraa päätyy kaatikselle muuten vaan on karsea ilmiö, sos.

“I've found that the less stuff I own, the less my stuff owns me.”

― Nathan W. Morris

Samaistutko vai oletko täysin vastarannalla? Kirjoituksen kuvituksena muuten sellaisia juttuja, joista en hevillä luovu: kirjavuori, Mummun ja Ukin matto, isän vanha kitara, Mummun ja Vaarin taulu. 

Valoisaa alkavaa viikkoa! Muista: sinä itsessäsi olet arvokas ja hyvä!

Ps. Sori tää on ollut ihmeellistä ränttäystä koko ajan. Mielessä on vaan niin isoja keloja jotka tuntuvat muuttavan elämää. Täytyy varmaankin keksiä jotain kevyttä välillä, en halua muuttua siksi raskaaksi ja ärsyttäväksi paasaajaksi. Terkuin, Piisamirotta.

Vauhti päällä

Kevään mittaan olen ollut koko ajan todella ärtynyt, pahantuulinen, kulmikas ja räjähdysaltis. En ole nukkunut kovin hyvin. Minun on ollut vähän vaikea keskittyä mihinkään. Etenkin huhtikuun lopusta lähtien keskittymisvaikeudet ovat olleet jo aika isoja. Tuntuu, että pää on täynnä ajatuksia ja ideoita. Muut ihmiset ovat aivan liian hitaita, ja liikenteessä jokainen muu ottaa aivoon. Ahdistavat ajatukset täyttävät pään heti kun pysähdyn. Parisen viikkoa puheeni tempo on ollut selvästi kiihtynyttä, ja puhunkin välillä vähän liikaa ja innoissani. Olen änkyttänyt. Sykkeeni on ollut korkea, ja todellisuus alkanut katkeilla. Huimaa ja oksettaa. Olen saanut paniikkikohtauksia. Olen saanut myös raivokohtauksia. On hyvää pöhinää, mutta myös sellaista pöhinää, joka ei tunnu hyvältä.

Kävin hulluushoitajallani, ja hän sanoi, että tämä on selvää hypomaniaa. Ja hassua kyllä minä yllätyin, koska jostain syystä pieneen mieleenikään ei ollut tullut, että tosiaan, minulla, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalla, voisi mitenkään olla hypomaniaa. Se depressiopääty on käynyt sen verran tutuksi, että sieltä toiseen päähän sinkoutuminen tuntui epätodennäköiseltä. (Ja tarkoitan sinkoutumista sanan todellisessa merkityksessä. En oikein osaa sanoa, missä kohtaa oireet muuttuivat näin radikaalisti, sillä alkuvuodesta minulla oli isojakin masennusoireita.) Nyt jopa positiiviset asiat heilauttavat minut ihan valtavan kiihtyneeseen tilaan. Päässäni on aivan liikaa liikennettä. Se tuntuu kropassa asti.

Eipä tästä muuta sanottavaa ole, paitsi että nyt on pakko levätä. Pakko, vaikka kuinka ahdistaa. Pysähtyminen pelottaa, koska silloin minun on pakko ajatella niitä asioita, jotka ahdistavat minua kaikkein eniten. Pelkään, että tästä tulee ihan oikeastikin #psykoosikesä2018, ei vain läpällä. Haluan kuitenkin uskoa ja luottaa siihen, ettei niin käy. Mutta irrationaalinen ahdistukseni ei tunne järkeä tai luottamusta. Se vaan ahdistuu ja pelkää.

Minulla on onneksi ollut ihan mielettömän rakkaudellinen kokemus siitä, että Jumala kulkee kanssani. Että oli vauhtia liikaa tai liian vähän, Hän on siinä. Tuntuukin, että ainoastaan rukous ja muu hartauden harjoittaminen, näin sisäsiististi ilmaistuna, maadoittaa ja tasaa pulssia. Jumala ei onneksi ole hiljaa.

Että semmottii. Halusin jakaa tämänkin osan elämääni, koska kuten aiemmin olen puhunut, näistä asioista pitää puhua enemmän ja avoimemmin. Ei minua enää jaksa hävettää, koska miksi hitossa häpeäisin tällaista. Minulla on myös vahva tahto auttaa muita, jotenkin edes. Nyt juuri ainoa tapa on olla avoin ja koettaa murtaa mielenterveysongelmien stigmaa. Jos sinulla on olo, että tarvitset apua, älä pelkää pyytää sitä. Mielenterveysseuran sivuilla on paljon tietoa siitä, mistä ja miten voit hakea apua. Puhu ääneen. Jos haluat jakaa ajatuksia täällä kommenttikentässä, älä pelkää tehdä sitä. Minulle voi myös laittaa viestiä vaikka Instagramissa, jos haluat jutella tai jakaa kokemuksia.

Pahoittelen, mutta minun on vaan pakko linkittää loppuun tämä kappale. Siihen liittyy runsaasti todella hilpeitä muistoja, ja se on vieläkin yhden ystäväni ja minun takuuvarma tunnelmannostattaja. Meillä on tähän koreografiatkin, naturligtvis. Vauhti kiihtyy, voi toden totta.

Hymy palaa kasvoille

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä, tiesi Leinon Eiska. Omassa elämässäni se on pitänyt paikkansa aivan liian pitkään. Nyt kuitenkin alkaa tuntua, että unihiekka pyyhkiytyy vähitellen silmistä. Lisääntyvä valo on varmasti yksi tekijä, mutta veikkaanpa, että tervehtymisprosessini on päässyt hyvään vaiheeseen. Ketipinor lopetettiin marraskuun lopulla. Vieroitusoireet kestivät pari viikkoa, mutta niiden jälkeen olen kokenut ison harppauksen eteenpäin. Se tuntuu ihmeelliseltä. Jaksan nousta aamuisin sängystä, pestä pyykkiä, tehdä ruokaa, siivota, leipoa, mennä kouluun. Unentarve on vähentynyt. Jaksan lukea kirjoja, mikä tuntuu uskomattoman ihanalta. Jaksan hymyillä ja jutustella. Sain palautetta eräältä opettajaltani, että olenkin puheliaampi kuin hän ensin luuli. Niin olen. Alan olla se sama Fanni, joka innostuu, pölöttää, nauraa ja heittäytyy keskusteluihin ja tilanteisiin. Se Fanni, joka on luova. Niin luova, että olisi kiva saada joku off-nappula. Jopa gradun tuottaminen eteenpäin alkaa tuntua hyvältä. Hitaasti ja haparoiden, mutta sekin on liikettä eteenpäin.

Keskeneräisyyden hyväksyminen ja sen rakastaminen. Elämässä ei ole olemassa jotain patenttiratkaisua siihe miten se kuuluisi elää. Minä olen elänyt nyt näin, ja minun on hyväksyttävä se. Rakastettava sitä, että olen ollut rikki. Rakastettava lääkkeiden takia muuttunutta kroppaani. Rakastettava mieltäni ja sieluani. Rakastettava kaikkea sitä, mitä minä olen. Kipuineni ja ärsyttävyyksineni. Minua on rakastettu niin paljon. Miksen siis rakastaisi itse itseäni. Muutenhan melkeinpä annan sen rakkauden valua hukkaan. Miksen voisi olla itselleni armollinen? Jumala on niin äärettömän armollinen, enkä usko, että Hän haluaa minun ruoskivan itseäni. Hellitä vähän. Keitä teetä. Punaa huulet, tai älä punaa. Muista syödä. Osta kukkia. Tapaa ystäviä. Silitä kissoja. Nuku. Naura. Nauti elämästä. Kokoa ympärillesi yhteisö, jossa koet olosi hyväksi ja jota voit palvella. Älä ole niin ankara. Sinä kelpaat. Sinä riität. Sinulla on niin paljon annettavaa. Sinä olet äärettömän kaunis, sisältä ja ulkoa.

En oikein tiedä, olenko puuhaillut mitään sen merkittävämpää viime aikoina. Muistan hymyilleeni. (Todisteena kivoista hetkistä iso läjä satunnaisia otoksia omasta naamasta ja niistä näistä. En pyydä anteeksi.)

Bi

No niin, kun otsikko veti sinut puoleensa, hyvä lukija, voin heti tuottaa sinulle pettymyksen. Tänään ei puhuta seksuaalisesta suuntautumisestani (psych!) vaan siitä toisesta bi:stä. Luvassa on siis vähän syvällisempää avautumista, kestäkää mua!

Olen aina ollut suurten tunteiden ja ääripäiden ihminen. En muista koskaan kokeneeni sellaista tasaista olemisen muotoa, jossa kaikki on ihan "vaan" ok. Se on joko-tai: olen maailman onnellisin tai onnettomin. Eipä siinä, koska olen luova ihminen, on tämä ollut ihan hyväksyttävää ja jotenkin normaalia. Koen, että osa luovuuteni lähteestä onkin kykyni tuntea voimakkaasti.

Vuosi 2013 oli minulle erityinen vedenjakaja. Silloin aloin tajuta, että ehkä tämä ei olekaan ihan normaalia. Vauhti kiihtyi (ei sillä tavalla kuin Matin ja Tepon biisissä, fyi.) aika tolkuttomasti. Olin koko ajan menossa. Innostuin kaikesta. Kaikki oli niin ihanaa ja hauskaa. Joko ahmin ruokaa tai olin useita päiviä syömättä juurikaan. Valvoin pitkään. Juhlin useana iltana viikossa. Olin normaaliakin äänekkäämpi. Hauskaa seuraa. Niin onnellinen. Vähän hallitsematon. Arvaamaton. Sain päähänpistoja, joita häpesin myöhemmin. Käytin rahaa enemmän kuin olisi pitänyt. Koin olevani maailman huipulla ja voittamaton. Grandiositeetin tunnetta lisäsivät kaikki ne kehut joita sain lahjakkuudestani ja pystyvyydestäni. Olin Supernainen.

Joulukuussa tuli stoppi. Muistan istuneeni luennolla, ja ihmetelleeni, kuinka sykkeeni oli todella korkea. Hikoilin. Valot välkkyivät. En pystynyt keskittymään. Päätä särki. Koin olevani jotenkin irralla kehostani. Jaksoin kuitenkin touhuta ja tehdä. Ajattelin olevani vain hiukan väsynyt ja kaipaavani lomaa. Joulusta eteenpäin muistini on vähän katkonainen. Itseasiassa, en muista tuosta syksystäkään paljoa.

Vuosi 2014 alkoi. Palasin kouluun ehkä viikoksi. Mielialani laski nopeasti. Alkoi ahdistaa. Sain paniikkikohtauksia. Aloin kuulla ääniä. En enää käynyt koulussa kuin satunnaisesti. Hoidin kyllä velvollisuuteni, mutten muista sainko mitään lopulta aikaan. Minua väsytti aivan tavattomasti. En kuitenkaan saanut unta. Aloin pelätä kaikkea. Itkin paljon ja hallitsemattomasti. Onneksi eräs ystäväni kiinnitti tähän huomiota ja käski minun hakea apua. Aika nopeasti hakeuduinkin hoitoon, ja aloin sitä saada. Minulle määrättiin vahvoja lääkkeitä, jotka auttoivat minua nukkumaan. Nukuinkin paljon. Sain diagnoosiksi vakavan masennuksen. Tästä olenkin aiemmin kirjoittanut vähän enemmän.

Muistan, että jo ihan ensimmäisillä psykologikäyntikerroilla otettiin esille kaksisuuntainen mielialahäiriö eli bipolaarisuus. Mielikuvani taudista ei ole järin ruusuinen: enoni sairasti maanisdepressiivisyyttä. Hänen tarinansa ei päättynyt hyvin. Pelkäsin kuollakseni. Entä jos en selviä tästä? Mitä kaikki ajattelevat? Voinko koskaan enää elää normaalisti? Epäily sairaudesta matkusti mukanani puolitoista vuotta. Aloin käydä bipolaarisuuteen erikoistuvalla klinikalla Auroran sairaalassa. Vanhempiani haastateltiin. Koko elämäni käytiin läpi. Ja kuinka ollakkaan, ei syksy 2013 ollut ainoa laatuaan. Olen ollut masentunut ennenkin. Hypervilkas monesti. Diagnoosi vahvistui: minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sentään ns. kakkostyyppiä, mikä tarkoittaa, että maniajaksot eivät ole yhtä kiihkeitä. Puhutaan hypomaniasta. Usein sairauteen liittyy myös sekamuotoisia jaksoja, jolloin on sekä masennus- että maniaoireita. Niitäkin olen käynyt läpi. Uskon, että elän sellaista paraikaa.

Oli tavallaan huojentavaa saada diagnoosi. Ja jopa huvittavaa, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriö on tyypillisesti taiteilijoiden tauti. Hyvinä hetkinä naureskelen asialle lämpimän hellästi. Äärimmäiset mielialat ovat usein todella luovia ja hedelmällisiä. "Sairastavia" julkkiksiakin on vino pino: Stephen Fry, jonka dokumentti aiheesta sai minut itkemään. Vincent Van Gogh, Mel Gibson, Britney Spears, Gustav Mahler, Marilyn Monroe, suosikkimaalarini Edvard Munch, Frank Sinatra, Nina Simone, Virginia Woolf, Robin Williams... Osan kertomuksen päätös on varmasti tuttu. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on raskas sairaus. Se sumentaa usein kaiken järjen ja ajaa niin valtavaan epätoivoon, ettei enää löydy ratkaisuja.

Minua on alkanut ärsyttää sanan maanis-depressiivinen yliviljely. Se on ikäänkuin jokin huvittava luonteenpiirre, jolla selitetään vaikka hormonaalisia mielentilan vaihteluita. Bipolaariset leimataan hulluiksi, ailahtelevaisiksi ja epäluotettaviksi. "No se on sellainen maanis-depressiivinen säätäjä." "Manic pixie dream girl." "Siitä ei voi koskaan tietää." "Ja mielialalotto käynnistyy." Samalla tehdään ihan oikeasta, vakavasta sairaudesta vitsi. Koska onhan se mania melkoinen läppä, eikö vaan! On hullun hupaisaa, kun ei voi hallita itseään tai kehoaan. Hassua, kun ei osaa lopettaa. Heh heh, nyt se on vaaraksi itselleen ja jopa muille. Röhönauran, se ei hallitse rahankäyttöään tai alkoholinkulutustaan yhtään. Hähähää, sillä on koko ajan korkea syke ja ahdistunut olo. Masennuksesta en edes puhu, niin paljon olen alentuvaa puhetta siitä kuullut niin mediassa kuin ihan livenäkin. Kauheinta oli kuulla ihan psykologilta, että kannattaisi vaan liikkua ja syödä vitamiineja. Olen sanonut sen ennenkin ja sanon nyt: masennus on ihan kliininen sairaus. Jos olet eri mieltä, olet väärässä ja voit pitää suusi kiinni, kiitos. En kaipaa yhtäkään nasevaa mielipidettä sairaudestani enää. Tämä on muutenkin ihan riittävän raskasta.

Sairaus on aika raskas taakka. On vaikeaa kertoa siitä avoimesti, sillä leimat inhottavat. Olen ihan tavallinen ihminen, minulla vaan sattuu olemaan tämä diagnoosi. Onneksi olen vakuuttunut siitä, että voin elää täyttä elämää, eikä tämän sairauden tarvitse määrittää minua. Olen ensisijaisesti Fanni, en bipolaarinen. Sairaus kuitenkin selittää minulle osittain, miksi olen mitä olen. Se on osa minua, tulee aina olemaan. Käyn sen kanssa vuoropuhelua. Joudun varmasti syömään lääkkeitä loppuikäni. Alan olla sinut asian kanssa. Jos ne vain auttavat minua pysymään pinnalla, pystyn kestämään ne. Minulle on valjennut, että ehkä minua ei ole edes kutsuttu elämään normaalia elämää. Tämä sairaus ei voita minua, minä voitan sen. Olen saanut ja tulen saamaan tukea ja apua selviytymisessä. Minun täytyy vain avata suuni. Se on kaikkein vaikeinta. Mutta se on sen arvoista. Aina.

(Jos haluat oikeasti oppia lisää sairaudesta, suosittelen klikkaamaan tämän sivun
auki: http://www.bipoinfo.fi/ Sieltä löytyy paljon asiallista infoa asiasta. Opi uutta, niin alat ehkä ymmärtää enemmän. Tieto auttaa ennakkoluulojen ja uskomusten torjunnassa.)

Ps. Kuvat otettu viime viikkoina. Näkö on kirkastunut ja hymy palannut huulille. Se on sentään jotain se!

Pps. Kiva, jos jaksoit lukea tänne saakka! Mietin pitkään, uskallanko painaa Julkaise-nappulaa. Toivon, että tein oikean ratkaisun.

If I am alive this time next year.

En ole juurikaan puhunut henkilökohtaisesta elämästäni täällä blogin puolella. Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että todella yksityiset asiat eivät kuulu sosiaaliseen mediaan. Mieluummin puhun mukavista asioista, ja niistäkin rajatusti. Ärsyynnyn superpositiivisista Facebook-päivityksistä, vaikka niihin itsekin sorrun. Sen sijaan surua tai mitään ikävää jaan harvemmin. Ne jotka tietävät, tietävät naamakkain käydyn keskustelun kautta. Se on minulle sopiva tapa olla. Voi olla, että kun painan julkaise-nappulaa, tulen katumapäälle, ja poistan koko kirjoituksen. Toivottavasti en, olenhan aina ajatellut, että minulla on edes vähän munaa.

Nyt kuitenkin tuli olo, että ehkäpä voin avautua hieman, sillä vertaistuen voimaa ei tule aliarvioida. Ehkä joku toinen voi saada apua minun kokemuksistani, itse ainakin olen saanut suunnattomasti esimerkiksi Keyword: Love -blogin Jonnan henkilökohtaisista kirjoituksista. Tulee olo, että ehkä en olekaan täysin yksin, että joku edes ymmärtää.

Vuosi sitten tähän aikaan hakeuduin lääkärille. Pitkään jatkunut paha mieli, väsymys ja synkkä olo alkoivat vaivata ja käydä elämän tielle. Eräs ystäväni kysyi minulta, onko kaikki kunnossa, kun minua ei ole näkynyt koulussa. Hänen huolensa minusta sai minut ymmärtämään, että minun on haettava apua. Kun kävin juttelemassa psykologin ja myöhemmin psykiatrin kanssa, minulla todettiin vakava masennus. Puhuttiin myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Olin toki aavistellut, että sairastan, mutta en oikein uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ajattelin vain olevani laiska ja tyhmä, koska en jaksa nousta sängystä aamuisin tai tehdä koulutehtäviä. Yritin kirjoittaa kandintyötäni, mutta siitä ei vain tullut mitään. Tunsin itseni arvottomaksi ja tyhmäksi, kun en onnistunut yksinkertaisissakaan asioissa. Jopa laulaminen, joka ennen oli minulle rakkainta, alkoi tuntua turhalta, sillä koin vain epäonnistuvani. Olin äärettömän väsynyt ja surullinen, tuntui, kuin elämälläni ei olisi mitään pohjaa, ja että putosin kovaa vauhtia, eikä kukaan tai mikään ottaisi minua vastaan. Epätoivoni syveni päivä päivältä. Olin ruma ja tyhmä ja täysin arvoton. Oikeasti ihmiset nauroivat minulle ja olivat minulle mukavia säälistä. Miten kukaan voisi rakastaa minua? Olinhan vain laiska, lihava ja vastenmielinen. Masennus oli vain tekosyy, jonka avulla huijaisin ihmisiltä myötätuntoa, jota en todellakaan ansaitse. Jos olisin oikeasti masentunut, ei minulla olisi välillä hyviä päiviä. Olin valehtelija.

Jopa uskoni hyvään Jumalaan horjui. En enää tahtonut uskoa Jumalaan, joka antaa minun kärsiä. Olin vihainen ja katkerakin. Samalla en vain jaksanut kamppailla, halusin vain nukkua elämäni pois. Elämäni hiljeni. Samalla yritin kuitenkin epätoivoisesti suorittaa ja olla toimelias. En kehdannut myöntää tilannettani, vaan yritin peitellä sitä ja tehdä töitä kuten normaalisti. Sanomattakin selvää, etten kyennyt siihen. Koulutehtävät kasaantuivat. Kurssit jäivät suorittamatta. Minulla on vieläkin iso kasa koulutehtäviä roikkumassa. Jos olisin vain tajunnut viheltää pelin poikki heti, olisin saanut ymmärrystä opettajiltani. Nyt minua vain nolottaa, kun olen auttamattoman myöhässä. Opintovyyhtini on valtava, enkä ole varma, saanko sitä koskaan auki. Aloin tuntea valtavaa epätoivoa. Pelkäsin. Tulevaisuus tuntui synkältä ja pahalta. Maailmalla ei olisi minulle mitään annettavaa, joten olisi aivan sama, elänkö vai kuolenko. Sain paniikkikohtauksia. Eräänä aamuna olin vähällä hypätä junan alle. Menin paniikkiin. En enää välittänyt, näkevätkö ihmiset minun itkevän. Itkin koko junamatkan keskustaan, itkin kouluun päästyäni, itkin itkin itkin. Kukaan ei pysähtynyt, kukaan ei kysynyt, miten voin.

Kesän lähestyessä kävi aina vain selvemmäksi, ettei minusta ole tekemään töitä. Suoritin kevään lopussa muutamia pakollisia konsertteja ja keikkoja, enkä vieläkään ymmärrä, mistä sain voimaa pusertaa itseäni eteenpäin. Pelkotilani lisääntyivät. Lääkäri sanoi, etten saisi tehdä kesätöitä. Jäisin sairaslomalle kesän ajaksi. Stressini ei silti helpottanut, vaan koin, että minun olisi pakko vain tehdä koulutehtäviä. En kuitenkaan kyennyt siihen. Ja tässä on se ristiriita: masentunut ihminen ei jätä asioita hoitamatta laiskuuttaan. Usein tahtoa on, mutta yksinkertaisesti kykyä ei. Ei jaksa, ei kykene, ei vain voi. Siksi on kurja kuulla, kuinka monet pitävät masennusta vain laiskuutena. Jos lenkillä käyminen ja vitamiinien syöminen auttaisivat, ei maailmassa olisi yhtäkään masentunutta. Kliinisesti masentunutta ei vain c-vitamiini auta. Piste.

Kesän alussa yhtenä päivänä seinät alkoivat kaatua päälleni. Kävelin ympäri asuntoani, en voinut istua enkä maata, mutta samalla en oikein liikkuakaan. Olin täydessä paniikissa, ja koin kuinka joku kuristaa minua. Ajattelin, että jos ottaisin rauhoittavia, tilanne laukeaisi. Söin tupla-annoksen, mutta edes se ei auttanut. Normaalisti olisin nukahtanut melkein saman tien. Nyt en edes rauhoittunut, vaan epätoivoni kasvoi joka sekunti suuremmaksi. Jotenkin sain soitettua äidilleni, ja taisin sanoa olevani helvetissä. Pian tämän jälkeen isäni soitti minulle, ja viileän rauhallisesti käski minun pakata laukkuni ja hypätä seuraavaan junaan. He hakisivat minut asemalta. Vastustelin aikani, kunnes isä sanoi, että nyt he päättävät minun puolestani. Tajusin pian, että heiluin psykoosin rajoilla, ja että nyt minun olisi pakko totella vanhempiani. Vaikka vihasin elämääni, halusin kuitenkin elää.

Kesän vietin kotona. En muista paljoakaan, mutta hetkeksi oloni helpotti hiukan. Mörkö kuitenkin kummitteli taustalla, enkä kyennyt lepäämään kunnolla, vaikka nukuinkin paljon. Vanhempani hoitivat minua, ja minä vain yritin olla. Syksyn tullen pelkotilani kuitenkin kasvoivat. Minua pelotti palata kouluun, sillä tiesin, etten pystyisi vieläkään tekemään koulutöitä. En kehdannut myöntää sitä, joten esitin rohkeaa ja palasin Helsinkiin. "Minulla oli ihana kesä, elin säästöillä ja vain hengailin ja tein taidetta" -mantrani oli silkka vale, mutta halusin salata ongelmani. Kyllähän monet siitä tiesivät, ainakin hiukan. Mutta halusin olla vahva, joten päädyin valehtelemaan.

Syksy oli samanlaista paskaa kuin kevätkin. Voimani loppuivat. Joulukuussa en saanut nukuttua, ja olin äärettömän levoton. Uni ei tullut. Psykologi oli tiukkana: minun olisi pakko nukkua ja syödä. Joululoma oli ihana, mutta tammikuussa romahdin taas. Palasin lähtöruutuun, ja olin entistä väsyneempi ja epätoivoisempi. Tuntui, kuin sydäntäni tungettaisiin paperisilppurin läpi. Koin jopa fyysistä kipua. Koen edelleen. Maailma on synkkä paikka, ja tulevaisuus on mörkö. Nykyisyys on mörkö. Tietenkin koen satunnaisia hyvän olon hetkiä, mutta se vaatii sitä, että jaksan nousta sängystä. Yleensä en jaksa. Miksi jaksaisin? Olen äärettömän yksin. Yhteiskunta ei tule vastaan juuri lainkaan. Masentunut, voimaton ihminen joutuu räpiköimään paperihommien ja todistuksien kanssa luukulta toiselle. Töitä on pakko tehdä, jotta tulee toimeen. Pakko on jaksaa, ei auta muu. Yleensä vain itkettää. Tämä on raskas taakka.

Tässä minä. Juuri nyt, ihan vain tällaisena. 

Kaikki sanovat, että kyllä tämä menee ohi. Monet samassa tilanteessa olleet vakuuttavat, että en ole yksin ja että ihan oikeasti elämä voittaa. Jollain tasolla uskon tämän, mutta se on vaikeaa. En jaksaisi enää toista vuotta. Uskon, että sydämeni ei enää kestä. Uskoni on valtavassa kriisissä. Edes se ei anna minulle toivoa. Jumala on hiljaa.

Masennus on sairaus siinä missä flunssa tai diabetes. Hoitamattomana se voi johtaa kuolemaan. Se estää toimimasta, elämästä ja joskus jopa tuntemasta. Se on mörkö, joka syö ihmistä, muuttaa tämän persoonallisuutta. Minun persoonani on muuttunut, enkä pidä tästä muutoksesta. Masennus on myös tabu, vaikka se on tavattoman yleinen sairaus. Suomalainen häpeää. On noloa olla heikko.

Haluan murtaa tämän tabun. Haluan, että ihminen voi olla avoimesti niin pieni ja surkea kuin tämä on. Yksin asioiden kantaminen on sanomattoman rankkaa, enkä halua sitä kenellekään. Puhutaan asioista, ihmiset. Tämän kirjoittaminen ja ennekaikkea julkaiseminen on minulle suuri ja raskas askel. En kuitenkaan jaksa enää olla hiljaa. Haluan tulla terveeksi, ja jos asiasta puhuminen edesauttaa sitä, so be it. Minä puhun. Ja toivon, että sinäkin puhut. Avataan tätä yhdessä. Vähennetään pahaa oloa, kannetaan toistemme kuormia.

Ja se hyvä Jumala? On Hän siellä. Juuri siinä, kun me kannamme toisiamme.

Lopuksi tosi lohduttava biisi, Sufjan Stevensin "All the Trees of the Field will clap their Hands." Olen jakanut tämä ehkä ennenkin, mutta aina vaan se lohduttaa minua.