Nuoruustango

Throwback sunday! Löysin jokin aika sitten ylioppilaspotrettini vuodelta 2008. Lakkiaispäivä oli iso juttu. Jännitin todella paljon, mutta olin innoissani. Juhlaa varten minulle teetettiin mekko silkistä, jonka tätini toi Intiasta. Kävin kampaajalla. Mietin meikkiä. Suunnittelin koulun juhlassa pitämääni ylioppilaan puhetta. Treenasin Myytin ja bändin kanssa laulua. (Spice Girslin Stop sekä Nirvanan Heart shaped box, tietty.) Päivä oli ihana. Jännittävä, mutta ihana. 

Muistan, kun kuvat otettiin ja nähdessäni lopputuloksen olin niin kauhuissani, etten halunnut edes lähettää kiitoskorttia ihmisille. Kun olen niin kamala. Hyi mikä läski ällötys. Häpesin ulkomuotoani, ilmeitäni ja ihan kaikkea mitä 18-vuotias nyt saattaa keksiä hävetä. Äiti ja isä saivat minut lopulta ylipuhuttua, ja kuva lähti postissa minua juhlistaneille. 

Nyt kun katson kuvia, minut valtaa suru. Hukkasin niin paljon aikaa ja energiaa vatvoen rumuuttani. Rumuutta, joka oli tyystin kuvitteellista. Muistan jo varhaisessa murrosiässä itkeneeni usein lohduttomasti, koska olin niin ruma, läski ja ällöttävä. Elämääni on melkein 20 vuotta leimannut, toki vaihtelevissa määrin, suorastaan lamauttava itseinho. Ajoittain se lävistää kaiken tekemiseni ja olemiseni. Nyt aikuisena osaan satunnaisesti katsoa asiaa etäältä ja pystyn näkemään ajatuksieni tuhoisuuden ja valheellisuuden. Mutta nuorena en siihen kyennyt. Ihan sama vaikka itse Jumala olisi tullut alas taivaasta sanomaan minun olevan hyvä ja kaunis, en olisi siihen uskonut. En uskonut vanhempiani, isovanhempiani, ystäviäni, en ketään. Minä olen ruma ja läski, en ansaitse rakkautta, kehuja tai oikeastaan edes olla olemassa ja sillä sipuli.

Nyt kun katson kuvia näen vielä vähän lapsenkasvoisen ja aika suloisen luonnonlapsen. Minä olin juuri riittävästi, hyvä, kaunis ja oikeanlainen. En ollut läski tai oksettava. En ollut alkuunkaan ruma, vaan ihan hauskan näköinen. Sen sijaan kovin vakava näytin olevan, mutta se menköön nuoruuden "kuvissa ei saa hymyillä" -haihatuksen piikkiin. (En itseasiassa tiedä, mitä kuvaaja on tehnyt saadessaan minut hymyilemään alla olevassa kuvassa. Se onkin melkeinpä ainoa freimi jossa hymyilen. Ja siksi lempparini. Lisäksi korva pilkahtaa somasti pikku haltian tukan alta.) Minä olin kaiken rakkauden ja onnen arvoinen, äärettömän arvokas ja enemmän kuin kelvollinen. By the way, olen aina inhonnut ajatusta kelpaamisesta, sillä kuka nyt haluaisi kelvata? Kokis kelpaa kun ei ole Pepsiä, tai päin vastoin, mutta ihminen on niin paljon muuta kuin jokin mihin pitää tyytyä paremman puutteessa. Mielestäni ihmiset ympärilläni ovat niin paljon enemmän kuin vain kelvollisia. Siksi en halua sanoa kenellekään heidän kelpaavan. 

Katson nuorta itseäni äärettömän hellästi. Olisi niin paljon sanottavaa hänelle. Sinulle tapahtuu niin paljon hyviä asioita. Olet vahvempi kuin ikinä uskotkaan. Sinulla on annettavaa. Elämässäsi on paljon kaunista ja hyvää. Nauti nyt hyvä ihminen siitä että maailma on auki. Kaikki muuttuu hyväksi ja oikeastaan sitäkin paremmaksi. Olet niin hyvä noin. Sinä olet kaunis. Pese naama iltaisin. Ja varmasti nuorempi minä pyörittelisi, itselleen tyypilliseen tapaan, vanhalle minälle näyttävästi silmiään ja nauraisi räkäisesti päälle. Koska sellainen nuori minä olin. Aika pitelemätön, rohkea ja tinkimättömästi oma itsensä. Sanavalmis, fiksu, lahjakas ja kreisi. En kadu moniakaan asioita, mutta kadun sitä, miten kohtelin itseäni. Kadun sitä, että annoin itsevihalle niin suuren roolin elämässäni. Kadun sitä, että hukkasin niin paljon arvokasta aikaa itseni inhoamiseen ja vähättelemiseen. Kadun sitä, että suljin itseni, sillä ne lukot ovat yhäkin niin tiukasti kiinni, että niiden avaamiseen tarvitaan jo järeämpiä aseita. Suljin itseni vain koska uskoin vakaasti olevani vastenmielinen kaikkien silmissä. Luulin, että muutama negatiivinen kokemus ja jonkun törpön satunnainen sanominen määrittäisi minut lopullisesti ja täysin. Ruma olet ja rumana pysyt. Ei läskiä kukaan rakasta. Koin niin valtavaa huonommuutta muiden seurassa, että olin kateellinen ja välillä katkerakin. Kadun, etteivät mummu ja ukki koskaan saaneet kehystää potrettiani. He toivoivat sitä loppuun saakka. Kaikki hukkaan heitetty aika ja energia. Sitä kadun. 

Tämä on ensimmäinen blogipostaus, jota tehdessäni itkin. Tämä aihe menee syvälle tunteisiin. En oikeastaan edes tiedä, miksi lähdin kirjoittamaan tätä. Alunperin ajattelin vaan jakaa kuvat ja naureskella nuoruudelle ja idealismille. Tuntuu hölmöltä availla julkisesti näin henkilökohtaisia asioita. Kipeimpiä kohtia. Mutta näin pääsi käymään, asiaa vaan alkoi ryöpytä. Yksi syy on varmasti totaalinen leipääntymiseni pääkoppani liikkeisiin. En jaksa enää inhota itseäni. En jaksa enää pelätä ja hävetä. En jaksa enää itkeä ahdistuneena ulkomuotoani. Se on niin uuvuttavaa. Tämä kesä oli viimeinen niitti, olen päättänyt, että nyt riittää. Minä tapan tämän paskiaisen. Aion leikkiä oman elämäni Kill Billiä. Jos yksi keino on puhua asiasta, olkoon sitten niin. Uskon jopa raa'an rehellisyyden olevan hyödyksi ensinnäkin itselleni, mutta toivottavasti myös jollekin muulle. Tiedän, etten ole ainoa, joka kamppailee näiden asioiden kanssa. Meitä on liian paljon. Minun lähipiirissäni on niin monta naista, jotka eivät pääse täyteen potentiaaliinsa vammauttavan itsevihan takia. Ja kun katsoo ulkopuolisen silmin näkee vain äärettömän kauniita ja kaikin puolin mahtavia naisia. Kadehdittavan upeita ja merkittäviä. 

Tämä riittää tällä kertaa. Pelkään, että blogista on tulossa henkilökohtainen itkualustani, jossa sosiaalipornoilen. Seuraavaksi siis jotain keveämpää. Mutta jätän foorumin auki ajatuksille ja kokemuksille. Olen kiitollinen jokaisesta. 

Mä tykkään musta niin että halkeen!

(No heh heh. Oli pakko. On myös pakko kertoa, että inhoan tuota biisiä. Olin kerran hirvittävällä höökillä tulostamassa nuotteja koulun ainoalla tulostimella. Kun painoin enteriä ja menin laitteen eteen odottelemaan, alkoi se sylkeä ulos kymmeniä "Mä tykkään susta niin että halkeen" -sointulappuja. K Y M M E N I Ä. Lienee sanomattakin selvää, etten ehtinyt odotella omiani, kun papereita vaan virtasi ulos koneesta. Viime töikseni ryntäsin tietokoneluokkaan paperinivaska kädessäni huutamaan "KENEN NÄÄ ON??!111??!!" Kukaan ei uskaltanut myöntää. Mutta olen vieläkin täynnä pyhää vihaa kyseistä biisiä kohtaan. Ja muutenkin, onhan se höhlä.)

Sain Sannilta kivan idean. Hän oli listannut blogiinsa juttuja, joista tykkää ja ei tykkää itsessään. Tekee hyvää välillä listailla, mistä kaikesta itsessään pitää. Sillä ihan varmana jokainen meistä löytää itsestään edes jotain positiivista. Koska on kivaa tehdä edes jotain positiivisessa mielessä, en ala tässä nyt itseäni haukkua sen enempää. Ehkä enemmänkin jaan asioita, joissa haluaisin kehittyä. Iso nou nou kaikenlaiselle itsesäälille ja shamingille. Harrastan niitä muutenkin ihan liikaa. Listaamani negatiiviset asiat kannattaa siis ottaa pienen huumorinripauksen kanssa. Negatiiviset piirteet ovat osa minua, ja myös ne tekevät minusta sen mitä olen. Yritän opetella näkemään itseni lämmöllä, toivottavasti onnistuin siinä edes hetkellisesti tätä listausta tehdessäni.

Mää tykkään:

Mieli. Niin paljon kuin sitä onkin riepoteltu, ja oikeastaan ehkäpä just siksi, pidän mielestäni. Vinksahtanut, syvällinen, huumorintajuinen, luova, viisas, terävä, sivistynyt, hämmentävä.

Luovuus. Se lävistää kaiken elämässäni. Olen siitä ylpeä. Se ajaa minua, saa minut pyrkimään aina parempaan.

Musikaalisuus. Minun on ollut pakko oppia hyväksymään, että olen hyvä siinä mitä teen. Olisi aika hölmöä harjoittaa tätä ammattia, jos kokisin olevani vain ja ainoastaan sysipaska.

Vahvat hiukset. Pidän hiuksistani, ne ovat suhteellisen runsaat ja kauniitkin.

Silmät. Minun on suhteellisen helppoa etsiä hyviä puolia olemisestani ja tekemisestäni, mutta ulkonäöstäni ei todellakaan. Mutta ainakin minulla on ihan hauskat silmät.

Huumorintaju. Nauran paljon, vähän kaikelle, silloinkin kun ei saisi. Ihailen aina huumorintajuisia ihmisiä. Yleensä ihastun huumorintajuisiin ihmisiin.

Intohimoisuus. Suhtaudun tärkeinä pitämiini asioihin palavasti. Minussa alkaa pikkuhiljaa heräillä melkoinen social justice warrior. Se on kuulemma ärsyttävää, mutta ihan sama. Tärkeiden asioiden puolesta olen ihan kernaasti vähän ärsyttävä.

Esteettinen tajuni. Olen kasvanut estetiikkaa arvostavassa kodissa. Jotain on vissiin tarttunut mukaan. Tykkään sisustaa ja tehdä ympäristöstäni kauniimman. Kauneus on minulle tärkeää, ja löydän sitä vähän kaikkialta.

Empatiakyky. Haluan rakastaa ihmisiä samalla tavalla kun minua on rakastettu. Minulle voi puhua mistä vaan.

Olen utelias. Minulla on jäätävä tiedonjano, haluan tietää kaiken ja nähdä kaiken. En keksi montakaan asiaa, joka ei minua kiinnostaisi edes jollain tasolla. Formulat ehkä.

Korvani ovat söpöt.

Minulla on kuulemma tarttuva nauru ja hymy. Pidän sitä oikein positiivisena juttuna.

Nou nou:

Kun kerran huumorista puhutaan: aika usein teen chandlerit, ja peitän herkkyyteni huumoriin. Nauran itselleni ennen kuin muut ehtivät. Sen sijaan, että sanoisin, että olen heikoilla tai jopa että minuun sattuu, nauran asialle. Pelleilyllä saan huomion pois kipeistä jutuista. Tästä olen saanut viime aikoina palautetta. Herkkyys voisi olla tosi kaunista ja viehättävää, mutta kun se on niin pirun pelottavaa.

Kroppa. Ikuinen taistelukenttä. Mutta niin kauan kun se toimii, eli kun pystyn liikkumaan, laulamaan, soittamaan ja vaikka tanssimaan, on kaikki kuitenkin ihan hyvin. Joku raskausarpi ja liika pehmeys eivät saisi estää elämästä ja menemästä ihmisten ilmoille.

Kiihkoilu. Innostun helposti, mutta joskus innostuminen on negatiivista innostumista. Poliittiset tai ideologiset keskustelut saavat minut yleensä täysin pois raiteiltani, kun en kertakaikkiaan kestä vääriä mielipiteitä. (Kyllä vaan; jos olet rasisti, homofoobikko, misogynisti tai laitat ananasta pizzaan, mielipiteesi on väärä.:D) Aika usein tähän liittyy se intohimo-aspekti. Kun asiat vaan menevät ihon alle! Siinäpä sitten onkin räjähdysvaara.

Olen liiankin boheemi. Se voi silloin tällöin olla ihan söpöä ja viehkoa, mutta useimmiten kärsin boheemiudestani, sillä minun on vaikea olla siisti ja järjestelmällinen. Mieleni vaeltelee ihan muissa maailmoissa kun pitäisi aikatauluttaa ja siivota.

En voi myöntää olevani väärässä tai jos en tiedä jotain.

Minulla on mielipide about kaikesta. Jos kukaan ei kysy, miksi vastaan silti? Joskus olisi terveellistä olla vaan hiljaa.

Antti Tuiskua siteeratakseni: "Etkö sä kuullu sä kelpaat kyllä! Hei ho paita pois! Kaikilla meil on ongelmii. Kaikil on oikeus olla täällä. Hei ho paita pois, kaikki me ollaan ihmisii." Pakko sanoa, että olen tosi voimaantunut tästä biisistä.

Tästähän saisi aikaan oikein kivan haasteen! Mietin, että kehtaanko haastaa ja totta munassa kehtaan! Haastan siis seuraavat ihanat naiset: Keyword: Love, Nonnula,  Beauty Highlights, Minäkö keski-ikäinen?,  sekä Eyeshadow and Flame.

Kaikki muutkin ovat tervetulleita kehumaan ja kehittämään itseään. Muistetaan, että kukaan ei näe meitä yhtä kriittisesti kuin me itse. Pidetään haaste siis lämminhenkisenä: ei haukuta itseämme. Itse ainakin yritän opetella puhumaan itselleni kuin puhuisin rakastamilleni ihmisille. Keskitytään niihin puutteisiinkin positiivisesti: kukapa olisi täydellinen? Ja mikäs olisi ihanampaa kuin keskeneräisyys? Inhimillisyys on niin kaunista. Kaikki te lukijat olette ihania, riittäviä ja kauniita. Piste ja lukko. 

26

Täytän tänään 26 vuotta. Monen mielestä ikäkriiseilyni voi tuntua hölmöltä, mutta lähestyvä 3kymppiä alkaa todella hermostuttaa. Elämä tuntuu olevan niin keskeneräistä, vaikka voisi kuvitella, että aikuisella naisella olisi jo enemmän lankoja käsissään. Kuluneet muutama vuotta ovat olleet raskaita, ja tuntuu, kuin nuoruus olisi vilahtanut ohi vähän turhan hätäisesti. Aikaa on mennyt murehtimiseen ihan tolkuttomasti.

 Mutta elämän ei kai kuulukaan olla helppoa ja huoletonta. Ja sanovat, että timantteja syntyy vain kovassa paineessa. En tiedä timanttistatuksestani vielä, mutta ehkä jonain päivänä helpottaa ja saan huomata, että tämä kaikki on kannattanut. Että minulla on jotain annettavaa maailmalle. Että olen jättänyt jäljen edes johonkin. Ja että kaikelle tälle on ollut suurempi tarkoitus. (Elämän tarkoitus voi olla 42, mutta epäilen, että jostain suuremmastakin on kyse.)

Olen alkanut pitkästä aikaa vähän haaveksia, ja miettiä tulevaisuutta muunakin kuin synkkänä mörkönä. En ihan vielä haaveile suuria, mutta pienistä jutuista se lähtee. Jos vaikka tulevaisuudessa elämä olisikin kivaa ja elämisen arvoista. Jos vaikka tämä tuleva ikävuosi olisikin oikeasti hyvä ja täynnä niitä asioita, joita parista viime vuodesta on puuttunut. Ystävyyttä, iloa, unelmia ja uusia kokemuksia. Jos vaikka jokainen päivä ei enää olisikaan pettymys. Nousisin aamulla ajoissa ja odottaisin tulevaa päivää. Ja oppisin kestämään sen, että elämä on hirveän epävarmaa, mutta samalla jännittävää ja kutkuttavaa. Jos vaikka en suunnittelisi liikaa, mutta kuitenkin alkaisin jälleen suunnitella ja panostaa esimerkiksi uraani ja hyvinvointiini. Alkaisin taas kirjoittaa runoja. Tekemään biisejä. Tehdä keikkaa. Maalata. Jos vaikka ihastuisin pitkästä aikaa oikeasti.

Elämä ei ole pelkästään sitä, mitä minä siitä teen, eikä kukaan ole yksin oman onnensa seppä. En enää halua langeta ajattelemaan, että pystyisin tähän yksin, tai että minun edes kannattaisi yrittää. Ihminen tarvitsee ympärilleen muita ihmisiä. Ainakin minä tarvitsen. Elämän arvaamattomuuden keskellä rakkaat ympärillä ovat, tämä on kliseiden klisee ja mitä ällöttävin sentimentaalinen lausahdus, niitä tähtiä taivaalla ja lamppuja polulla. Aion opetella puhumaan enemmän asiaa, enkä vain sanomaan, että minulle kuuluu hyvää. Ja samalla kuuntelemaan paremmin ja kantamaan toisten taakkoja. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, tai ainakin jotain sen suuntaista.

En ole fiksu tai kypsä, vaan todella hölmö ja keskeneräinen. Rikkinäinen. Heikko. Vähän (okei, todella) vinksahtanut. Mutta samalla aivan älyttömän vahva. Itsepäinen. Hauska. Ihan lahjakaskin. Kaiken keskellä motivoitunut. Urhea. 26-vuotias, taivas varjele.

Pinnallinen sivulause: tein synttärien kunniaksi duochrome-smokyn Wet'n'wildin Comfort Zone -paletilla, kiharsin hiukseni (näistä tuli kyllä aika mummot, mutta se lienee symbolista se...) ja pistin bindin otsaan. Mainittakoon, että olen värjännyt hiukseni, sillä haluan eroon punaisesta päästä. Rakastan sitä, mutta se liittyy elämänvaiheeseen, jonka soisin olevan ohi. Uusi pää, uudet kujeet. Suunnitelmissa on kasvattaa omat blondit kutrit takaisin, ja ainoa keino todella on kasvattaa tai leikata. Katsotaan, missä vaiheessa tukka joutuu kirurginveitsen alle.

Ulkona paistaa aurinko, ja ajattelin lähteä vähän kirpputoreille, jos vaikka löytäisin lahjoja itselleni. Ja jos vaikka eksyisin johonkin ihanaan kahvilaan ja söisin kakkua.

Haluan päättää kilometripostaukseni kappaleeseen, joka osuu kovaa; Tuomon 26.

No need to act surprised when I say that I'm aware of how you wonder

everyday of what it is that makes you want to go away when there really is

no reason for you not to stay.

See, I know that there are things in your past that you have to deal with and

I know you thought these wounds, they would heal with time, but it turns out

they're much harder than you thought that they would be. And you feel it, oh,

so deep every time you look at me.

But if you stay by my side, then one day when we've grown older, you'll look

at me and smile and you'll say:

"Do you remember back when we were 26? I used to feel like I was so much

older. Do you remember how I used to reminisce and look back on what I

should have done? Isn't that absurd?"

So, I'm asking you to reconsider, think of all the good times that we have

had. Open up your heart and all the pain pours out. And when you're through

with tears, I will still be here. But if you stay by my side, then one day when

we've grown older, you'll look at me and smile and you'll say:

"Do you remember back when we were 26? I used to feel like I was so much

older. Do you remember how I used to reminisce and look back on what I

should have done? Isn't that absurd? 

And now that I'm older, I feel much younger than back then,

and somehow it feels my soul's at ease,

I know that there's still a day to seize, a day to seize.

Syvässä päässä, eli Starlight Blogger Awards

Marika haastoi minut haastelemaan vähän syvällisempiä. Tykkään hirmuisesti lukea tällaisia juttuja, ja toki myös kirjoittaa, sillä olen aikamoinen keittiöpsykologi-piisamirotta-taivaanrannanmaalari. Kolmeen kysymystä, joita on hyvä pohtia itse kunkin. Koitin pitää vastaukset jotenkin koherentteina, vaikka hevonpaskageneraattori meinasikin käynnistyä. Kuvat randomotoksia.

1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Monestakin asiasta! Perheestä, ystävistä, kaikesta maallisesta hyvästä, musiikista, ihanasta seurakuntakodista, tästä blogista ja lukijoista, siitä, että saan tehdä sitä mitä rakastan. Kirjoista, kosmetiikasta, ruoasta, tulevasta joulusta, kaikesta kauniista, maailmasta, luonnosta, hyvistä asioista. Kaiken raskaan keskellä on ihana löytää kiitettävää pienistä asioista. Jonkun mielestä tämä on ehkä pinnallista ja haihattelua, mutta olen kiitollinen siitä, että saan toteuttaa itseäni ottamalla kuvia, fiilistelemällä tuoksuja, meikkaamalla ja kirjoittamalla tätä blogia. Ette uskokaan, millainen henkireikä tämä blogi on minulle ollut tämän vuoden aikana. Ennen kaikkea olen kiitollinen Jumalalle, joka on tämän kaiken hyvän antaja.

Olen sitä sorttia, joka kiinnittää liian helposti huomiota niihin ikäviin juttuihin ja märehtii omaa kurjuuttaan, vaikka lopulta elämässä on niin paljon hyvää ja kaunista. Siinä saisin kyllä tehdä parannusta.

2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi, jos pystyisit?
Olisin hoikempi ja varakkaampi, mutta en tiedä, tekisivätkö nuo asiat minua yhtään sen paremmaksi tai onnellisemmaksi ihmiseksi. Eli en oikeastaan mitään merkittävää. Joo, mokailen isosti ja vähemmän isosti, mutta kaikki se kuuluu elämään. En olisi minä, jos jokin asia menneisyydessäni muuttuisi. Sitäpaitsi, asiat, joita oikeasti haluaisin muuttaa, eivät ole mitenkään hallinnassani. No, jossitellaan, mutta olisin aika onnellinen, jos saisin vielä pitää isovanhempani luonani. Mutta sekin on osa elämää, se että se päättyy.

3. Mikä sinun mielestä on elämän tarkoitus?

Hyvä kysymys! Mietin tätä aika harvoin, sillä se tuntuu niin itsestäänselvältä. Elämän tarkoitus on rakastaa, jättää jälki ihmisiin, tehdä hyvää, nauttia kaikesta hyvästä, tanssia, laulaa, itkeä, nauraa, antaa Jumalan johdattaa, seikkailla, välillä levätä, saada anteeksi, antaa anteeksi, uskoa, olla kiitollinen, auttaa niitä, jotka kaipaavat apua, ottaa itse apua vastaan, pitää huolta rakkaistaan ja ympäristöstään. Niin ja elämän jatkuvuuden kannalta lisääntyä, vaikka olenkin tuon konseptin suhteen vähän epävarma. Mottoni on ollut jo kauan "give grave only bones" ja se on kyllä mielestäni erinomainen motto.  

Haastan tähän seuraavat ihanat bloggarit:

elämää smykkinä

Eyeshadow and flame

Karmiinisuu

Odottakaa sulkematta puhelinta

Elämä on tällä hetkellä tuut tuut tuut -tilassa. Blogi päivittynee pian, mutta voi olla, että ei. Piti perua kaikki toukokuulta, ja nyt olo on vähän syyllinen. Samalla tiedän, että pakkohan minun on. Paljon olisi asiaa ja muutama kirjoitus odottaa luonnoksissa. 

Mutta nyt, päässä pyörii ja asiat vähän vyöryvät ylitse. Välillä hyvälläkin tavalla; muutan pian ensimmäiseen yksiööni Viikkiin (hauskinta on, että kämppikseni on melkein naapurissa; napanuora katkeaa pehmeästi...) Kannatti siis raivota Hoasin työntekijälle. Opin taas arvokkaan läksyn siitä, kuinka välillä on pakko pitää puoliaan, vaikka vähän aggressiivisestikin. 

Yritän epätoivoisesti saada kouluhommat kasaan ja samalla pakata, hoitaa viisumin, rokotukset ja vakuutukset, sisustaa ja tehdä vähän musaakin. Lisäksi yritän olla enemmän tässä kuin irti ja olemattomuuksissa. Elämä on kuin junamatka, vauhti on kova ja maisemat vaan vilahtelevat ohi, eikä mihinkään ehdi tarttua. Kipuilua, hengästymistä, haikeutta. Siinä blogi voi jäädä jalkoihin. 

(Onneksi joskus on aamuja, joina voi istua auringonpaisteessa ja juoda kahvia pikkuveljien kanssa.)

Elkää minua kuitenkaan hyljätkö, kesällä ei minulla ole muuta kuin aikaa kuvata naamaani ja intoilla elämän mahdollisesta keveydestä. 

Enemmän elämäni päivittyy Instan puolella, tsekkaa @fannilaurella. 

Ja kantsii kommentoida tänne, se piristää! 

Päivän biisi on J.Karjalaisen "Mä käännyn hiljaa pois," ihanan haikea biisi joka sopii tähän irrallisuuteen. 

I am really just like him

Juuri kun puhuin synkkyyteen vaipumisesta, päätinkin kaivaa oranssin huulipunan naftaliinista. Koska tuntui keväiseltä ja hetken ajan jopa keveältä. Lähdin viettämään iltaa kavereiden kanssa ja olo oli hetken aikaa melkein voittamaton. Joskus on tärkeää leijailla. Syytän melkein yksinomaa oranssia huulipunaa ja värikkäitä paperihelmiä. Nappasin muutaman kuvan sekuntia ennen kuin astuin ulos ovesta. Päätin nyt julkaista ne. Todisteeksi itselleni, että elämä saattaa kuitenkin voittaa. Keltaisia, loisteputkilamppuisia, mutta iloisia. Kamera tarkensi nenään, mutta olenkin aina ollut nenäkäs.

Huomionarvoista on, että aina minä meikkaan samalla kaavalla: silmissä rajaukset ja huulissa punaa. Lupaan pyhästi kokeilla jotain muuta, pian. Ideoita otetaan vastaan. Värikkäät kulmat? Smoky eye?

(Minulla menee myös hermo tämän Bloggerin kanssa - miksi se muokkaa minun kuviani? Lopeta, lopeta heti!)

Huulipunan virkaa toimittaa viimekeväinen Lumenen Rasberry miracle, sävy 09, Kesän odotus.

Päivän biisi on oma coverini Sufjan Stevensin "John Wayne Gacy jr." -kappaleesta. Laita kuulokkeet korville ja tunnustele. Kerro, mitä tykkäät.

Sunnuntaifiivis

Katselin eilen kalenteriani, ja ihmettelin ihan ääneen: minullahan on vapaa sunnuntai. Ou jee! Kerrankin koko päivä lööbailua ja hidasta tekemistä.

Mustikkapannareita!

Kuorinta + naamio, aina paikallaan. Vartalon kuorin aina käytetyillä kahvinporoilla.

Hidasta meikkailua. 

Pakollinen naamakuva. Ylärajaukset Wet'n'Wildin Comfort Zone -paletin duochromella. 

Muahahaa, mikä apari! Päässä vitsillä ostettu paljettibaskeri, joka onkin oikeasti tosi ihana. Kuvaaja sanoi: "Kato kenkiin!" Kuten huomaatte, meikä ei oiken osaa tätä. Naamalla vaivaantunut ilme. Keksi kuvaan ajatuskupla, palkitsen parhaan.

Talven ja pitkän korkkarittomuuden jälkeen jalat ovat nyt aika herkät. Mutta heck, on se sen arvoista. Kivat, eiks vaan. 

Paita: Salainen kirpputori

Housut: Lindex

Kengät: Ellos

Kaulakoru: sponsored by Hoas

Baskeri: Seppälä 

Sormus: Indiska

Laukku: dyykattu

Päivän biisi on ihku "Come thou fount of every blessing" jonka esittää yhtä ihku Sufjan Stevens. 

Tsemppiä maanantaihin, kaverit, jos siellä ootte!

Annum faustum

Niin, että mainiota uutta vuotta, kuomat! Meillä vuosi vaihtui laiskanlaisesti: olin vällyjen välissä klo 00.05 ja aika pian umpiunessa. Ihan täydellistä. Venäjällä kuulemma sanovat, että tuleva vuosi menee niin kuin sen vaihteen viettää, mutta toivon ettei ihan kuitenkaan. Tai, mikäs siinä, jos se tarkoittaa, että vuodesta 2014 tulee rento ja iisi. En usko, sori minä.

En ala muistella vuotta 2013, koska en muista mitään, enkä usko, että se ketään viisastuttaa. Sanotaan vaikka, että menin ja tulin aika vauhtia. Musiikki oli kivaa, kaverit oli kivoja, perhe oli kiva, Suhe oli kiva ja ennen kaikkea Jumala oli kiva. Toivon samoja aineksia tulevalle vuodelle.

Toivottavasti kukaan ei räjähtänyt ja kaikilla oli kivaa. Uutta vuotta putkeen, ollaan kiltisti.

Ja hei, tietenkin vuosi alkaa Tori Amosilla. Pretty good year!

Miau!

24.

Hyvää joulua! Koko vuoden paras juhla on nyt. Aamulla on ihana herätä kuusen ja piparkakkujen tuoksuun. Kynttilät palavat, ja joulupuussa on valot. Tämä on joulukalenterin viimeinen luukku.

Joulu on ihmeellinen juhla. 2000 vuotta sitten syntyi lapsi, joka kasvoi kantamaan minun heikkouteni, ristille saakka. Se on käsittämätön mysteeri, jota ei voi kuin ihastella.

Tänä syksynä olen miettinyt paljon Mariaa, ja hänen tuntemuksiaan Jeesuksen äitinä. Siksipä päivän kappale on Suhe Liven "Siinä Sä oot" -levyn nimikkokappale. KLIK.  (Koko levy on nyt Spotifyssa.)

"Lapsi ihmeellisin joukossa toisten. Lapsi lupauksen, lapsi ylitse muiden; Siinä Sä oot.. Siinä Sä oot!"

Rauhallista, kaunista, hauskaa, lämmintä ja mysteerien täyttämää joulua, toverit!

Ps. Muistakaa myös tämä biisi.

Pps. Kohta alkaa Lumiukko. Haen nenäliinapaketin!

15. + 16.

Kaksi joulukärpästä yhdellä iskulla, eli luukut 15 ja 16 aukeavat kerralla. (Siksi enemmän tekstiä, hähää. I does what me wants.)

Juhlimme eilen Suhen joulujuhlaa. Olen todella onnellinen ja ylpeä, että minulla on tällainen koti. En olisi voinut uskoa, kun kolme vuotta sitten syksyllä astelin sisään Kinaporinkadun palvelutaloon johonkin ihme hipsteriseurakuntaan, että siitä seurakunnasta tulisi minulle koti. En olisi voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi näin siunattu. Ensimmäinen reaktioni Suheen oli niin negatiivinen, että mielessäni suorastaan vannoin etten tulisi tänne enää.

Kuva: Miska H.

Seuraavana sunnuntaina taisin löytää itseni saman paikan penkistä. Seuraavaksi huomasin olevani pienryhmässä, palvelutiimissä (Grow Up House for the win. Ehkä koko Suhen tärkein tiimi, jos minulta kysytään!) ja tutustuneeni uusiin, upeisiin ihmisiin. Huomasin, että Jumala toimii tässä seurakunnassa. Ymmärsin, että tämä seurakunta haluaa olla ihmisenä ihmiselle. "Lähellä ihmistä, lähellä Jumalaa." Vuodessa Suhesta oli tullut sellainen osa minua, että liitin sen osaksi identiteettiäni. Tämä on minun kotini. Tämä on minun perheeni.

Suhe ei ole täydellinen seurakunta, mikä lienee itsestäänselvää. Me olemme ihmisinä aika nollia, erilaisista lähtökohdista, erilaisia, usein eri mieltäkin. Ja eikö se teekin kaikesta jotenkin armollisempaa? Ensimmäinen mielikuvani isosta, pinnallisesta hipsteriseurakunnasta oli ihan pöljä. Koska Suhessa ei ole kyse mistään muusta kuin Kristuksesta. Siksi tämä seurakunta toimii. Ei minkään muun takia.

Ihailen ja rakastan sitä, kuinka ihmiset viikko viikon jälkeen haluavat antaa parastaan Jumalan huoneelle. Tästä esimerkkinä vasta ilmestynyt joululevy ja eilinen joulujuhla. Suhe Live on ihan rautaa.

Olen kiitollinen. Jeesus antoi minulle parhaan joululahjan syntymällä maailmaan, ja siitä alkoi kaikki hyvä. Kuten se, että minulla on vihdoin koti.

Päivän biisi on luonnollisesti joululevymme sinkkulohkaisu, Nyt syttyy valot tuhannet. KLIK.

Tervetuloa kotiin tammikuussa 2014.

10.

Kymmenes luukku! Alle kaksi viikkoa jouluun, jee!

Aikuisuus on välillä mälsää: itkupotkuraivarit eivät ole sosiaalisesti hyväksyttäviä, pallomeriin ja huoltoasemien leikkipaikkoihin ei sovi ryntäillä, ja itsestään vastuun ottaminenhan on ihan kammottavaa. Siksipä joulu onkin mitä passelein juhla tällaiselle vastuunpakoilijalle: vuodessa on muutama viikko, jolloin saa intoilla ja riehua ja olla täynnä jännitystä. Saa olla vähän lapsekas jälleen. Joulu on lasten juhla, ja hitsi, I wanna party like it's 1995!

Meillä kotona se olen minä, joka pitää huolta siitä, että kaikki on juuri niinkuin kuuluukin. "Isi, sun on pakko hakea kuusi!"; "Hei, tottakai me herätään seiskalta aamulla katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa!" "Miten niin ei lahjoja!? Mä haluan lahjoja!"

Joo, eihän kaikki mene aina juuri niin kuin minä/se iso kakara minussa haluaa, mutta on yksi juttu, josta ei tingitä: minun on pakko katsoa Lumiukko. PAKKO. Homma menee näin: klo 11.30 Joulupukki alkaa lopetella kuumaa linjaa. Pianotonttu alkaa soittaa "Walking in the air:ia." Minä huudan kuin hinaaja kaikkia pitämään turvat kiinni ja ovet lukittuina. Pikkuveljet kokoontuvat seuraamaan, koska se pillittää.

Ja ainahan minä pillitän, vuosi vuodelta aikaisemmin. Viimeksi jo siinä kohtaa, kun särisevä kuva ilmestyy ruudulle, ja kertojaääni aloittaa:

"I remember that winter because it had brought the heaviest snows I had ever seen. Snow had fallen steadily all night long and in the morning I woke in a room filled with light and silence, the whole world seemed to be held in a dream-like stillness. It was a magical day... and it was on that day I made the Snowman."

Byää. 

Ja sitten se filmi on ihana ja sydäntäraastava. Pelkkä tieto siitä, että kohta se sulaa romauttaa maailmani joka-ikinen-vuosi. Ja kun Lumiukko lopussa sulaa, koko muu perhe toljottaa, joko se itkee. Ja minä itken. Kuin lapsi. 

Koska Lumiukko on niitä viimeisiä jäännöksiä lapsuudesta. Kun Lumiukko sulaa, sulaa lapsuuskin. 

Byää.

Yleisradio, jos joskus otat Lumiukon pois ohjelmistostasi, lähetän vihaista palautetta. Ja limaa.

Päivän musiikkikappale ei  muuten ole "Walking in the air." Säästelen sitä aattoon. Päivän biisi on Kate Bushin "Misty" eli Aikuisen naisen Lumiukko. 

Hmm, kylmää tiistaita!

Kuvat: www.telegraph.co.uk, britishcomicawards.com

Banaanipiirakkaa isille ja isinmielisille

Tämä ei ole ruokablogi (eikä oikein mikään muukaan, kirjoitustahdista päätellen) mutta pakkohan minun on välillä safkastakin jutella. Koska vanhempani tulivat käymään, ja sattui olemaan isänpäivä, pyöräytin idioottivarman banaanipiiraan. Resepti on käytännöllisesti katsoen ihan omasta päästä, ja olen siitä kovin ylpeä. Jaettu ilo on keskinkertainen, joten täältä pesee. Pistetään banaania poskeen!

Fannin erinomaisen helppo, "apinakin sen osaa" -banaanipiirakka

200 g margariinia
2 dl sokeria
3 kananmunaa
vajaa 5 dl vehnäjauhoja
3 tl kanelia
2,5 tl inkivääriä
2 tl kardemummaa
2,5 tl leivinjauhetta
2-3 kypsää banaania
1 prk (200 g) maitorahkaa

Pinnalle: fariinisokeria, noin kourallinen cashew-, ja saksanpähkinöitä

1. Laita uuni lämpiämään 175°C:seen.
2. Vaahdota rasva ja sokeri. (Tämä tarkoittaa, että vatkaat kovasti, kunnes niistä tulee hassun vaaleaa töhnää!) Lisää munat yksitellen, voimakkaasti vatkaten.
3. Sekoita kuivat aineet keskenään.
4. Muussaa banaanit soseeksi haarukalla.
5. Lisää rasva-munaseokseen banaani, kuivat aineet ja rahka. Sekoita tasaiseksi. Älä enää vatkaa.
6. Kaada taikina voideltuun piirasvuokaan. Ripottele päälle häpeilemättömästi fariinisokeria ja pähkinöitä. Paista uunin keskitasolla about 30 minuuttia, kunnes piiras on soman kullanruskea.
7. Ota piiras uunista, ja nauti onnistumisesi hedelmistä. Mielellään jäätelön tai kermavaahdon kanssa. Kookoskermasta saa myös ihan namia vaahtoa. Se on terveellisempää, väittävät.

Iskä nautti piiraasta, eivätkä muutkaan katraan jäsenet nyrpistäneet nenäänsä. Minä myhäilin tyytyväisenä, ja tungin poskeeni jätskiä. Myös paidalleni. Lapset on lapsia, 23-vuotiaanakin.

Hyvää myöhästynyttä isänpäivää kaikille asianomaisille. Sanon kerrankin vakavalla sävyllä, että mun isi on super. Ansaitsisi lisää banaanipiirakkaa. Ella F. on kanssani samaa mieltä.

Hengissä

Kesä tuli, kesä meni. Onneksi. Täällä minä olen, vähän raunio, mutta ihan onnellinen. Elämä muuttuu, minä muutun, maailma muuttuu. Pasila jäi, hei Kannelmäki.

En ole kirjoittanut. Asiaa olisi ollut, mutta meni jo. Ei se haittaa. Skarppaan, ainakin yritän. Ajatuskaatopaikka on tarpeen. Tervetuloa takaisin, kai.

Ironinen duckface...

Ironinen pyörähdys...

Lasit sarkastisesti vinossa, Ironinen villapaita (Kirpputori, Pierre Cavallo)

Mutta onneksi on syksy. Kaappi täynnä turvavillapaitoja, -sukkia ja -huiveja. Tervetuloa, kylmä ja pimeä. Tykkään teistä aivan erityisesti. 

Tein motivoivan piirroksen ystävälleni L:lle. 

Tähän haikeaan meininkiin sopii Minä ja Ville Ahonen -orkesterin Syksy. Terkkuja etelään!

Seven Swans

Keväälläkin saa olla haikea ja kuunnella pehmeää, syvällistä, vähän surumielistä musiikkia. Kuin tilauksesta, löysin Sufjan Stevensin. Miehen musiikki on silkkaa ihanuutta, etenkin Seven Swans -albumi. Se aukenee jokaisella kuulemalla vähän lisää. Kappaleissa avautuu maailma, joka on samalla valoisa ja vähän mystinen. Raamatusta ammentavat lyriikat, vähäeleiset sovitukset, Sufjanin ääni ja koko levyn lävistävä haikeus ovat yllättäen yhdistelmä, jolla minun sydämeni valloitetaan.

Levyä kuunnellessani tunnen, kuinka sydämeeni valutetaan jotain lämmintä, ja että joku halaa minua isoon nuttuun. Kappaleet saavat minut hymyilemään lohdullisuudellaan.

Suosikkini levyltä ovat "All the trees of the field will clap their hands" ja nimikkoraita, "Seven Swans." Onnellista melankoliaa! Vai melankolista onnea? Tuttuja mielentiloja, molemmat. 

Opin muuten äsken upottamaan videoita tekstiin. Coolness!

"The Dress looks nice on you" on ehkäpä täydellinen rakkauslaulu. "Näen sinussa paljon valoa" on aika kaunis kommentti kenelle tahansa.

Onnellisuutta ja rauhaa sinne!

Intiamummo täällä, hei!

Olen ollut kovin hiljainen. Elämä ja sen myötä tullut viisaus pistävät suuta soukemmalle.

No as if. On ollut kiireitä. Kiire tehdä musiikkia, koulujuttuja, stressata, ikääntyä. Täytin 23, olen taas isompi tyttö. Hengittelen rauhassa ikäkriisiä loitommas.

Mutta kauneusvinkki minulla on antaa. Kun silmiin kuitenkin tulee ryppyjä, ja samalla iho on kuin 15-vuotiaan, on kiva kiinnittää huomio johonkin hauskaan ja eksoottiseen. Bindit tekevät paluuta otsalleni, vuosien tauon jälkeen. Teininä liimailin niitä itseeni antaumuksella, ja pitkästä aikaa ne näyttävät todella freeseiltä.

Intiasta saatu maalaussetti esiin (ei ole kuvaa, höh) ja eikun pistettä hyvään kohtaan.

Fokus samantien poissa väsyneistä (ikääntyneistä!!) silmistä ja kulmakarvoista, joita ei nypitä koskaan. Viisaat ja mystiset silmät meikattu Wet n wildin "Comfort zone" -paletilla, joka on muuten ihana! Siitä lisää heti kun ehdin. On paljon kosmetiikka-asiaa, sori.

Lopuksi viime viikkojen kulutetuin biisi: maailman ihanin Sufjan Stevens ja "All the Trees of the Field Will Clap Their Hands" Seuraavanlaisiin tunnelmiin jätän itseni ja teidätkin: 

"If I am alive this time next year, 

will I have arrived in time to share? 

And mine is about as good this far. 

And I'm still applied to what you are. 

And I am joining all my thoughts to you. 

And I'm preparing every part for you." 

Pax et bonum!

Dove Real Beauty Sketches

Pakko jakaa aivan ihana video, jonka aivan ihana Eeva jakoi Facebookin puolella. Ehkä tämä on mainos, mutta todella koskettava sellainen. En itkenyt, olenhan kiveä, mutta melkein.

Kampanjaan osallistui naisia, jotka saivat kuvailla itseään poliisipiirtäjälle (apua, mikä se on på finska??!!) Tämä piirsi kuvat kuulemansa perusteella. Sen jälkeen tuntemattomat henkilöt tekivät saman, kuvailivat naisten ulkonäköä.

Melkein jo arvaakin, kuvat olivat aivan erilaisia. Naiset olivat kuvailleet itseään ihan pieleen. Muut näkivät heidät toisin: kauniimpina, keskittyen hyviin asioihin. Naiset itse keskittyivät ryppyihin, pulleisiin poskiin, kapeisiin huuliin.

Mieletön opetus. En tiedä, mistä Dove on repinyt faktansa "vain 4% maailman naisista näkee itsensä kauniina", mutta ajatus on varmasti oikeassa suunnassa. Ihailen Doven ideaa mainostaa "aidoilla naisilla" (""-merkit valinnaisia) Erittäin onnistunutta mainontaa, minuun se ainakin vetoaa.

Tässä linkki YouTube-videoon (klik!)
ja kampanjan nettisivuille (klok!)

Disclaimer -Ps. Ei, en pidä eläinkokeista, palmuöljystä tai mistään ekokatastrofeista. Hyi niille!