Mätämuna toivottaa hyvää pääsiäistä!

Joskus meikkikokeilut eivät mene nappiin. Tällä kertaa kävi just niin. Ajattelin pääsiäisen ja aurinkoisen kelin kunniaksi yhdistellä keltaista ja vihreää Sleekin Del Mar II -paletista. Paperilla idea oli kauhean kiva, ja pelkkä keltainen silmämeikki olisi ollutkin ihana. Mutta oli pakko lisätä sitä vihreää silmien sisänurkkaan. Ja alas, nyt ne ovat kuin kaksi mätää munaa. Mm-mm.

Ei tässä muuta kuin että hyvää pääsiäistä jengi. Syökäähän mämmiä ja tuoreita suklaamunia, nyt ne ovat sesongissa. 

Aina yksi asia mielessä

Jouduin sunnuntaina pieneen leikkaukseen. Maanantaina isä haki minut Porista, ja koukkasimme apteekin kautta hakemaan minulle kipulääkkeitä. Luulin olevani aika pihalla (hei vaan, lääkitys) mutta kun astuin apteekin ovista sisään, näköni kirkastui. Unohdin kaiken muun ja juoksin sitä kohti: elf Cosmetics! Suomessa! Raumalla! Valtakadun apteekissa! WHAAT?

Sopotin farmaseutille jotain sekavaa ja lykkäsin reseptin ja kelakortin tämän kouraan. Samalla käteni jo hamusi edullista värikosmetiikkaa. Menin miltei paniikkiin, koska valinnanvaraa oli niin paljon. Tuskastuin, koska olin kuitenkin aika tuskissani. Ymmärsin, että nyt en kykene tekemään järkeviä päätöksiä.

Jotain tarttui liimaisiin näppeihini: Eyeliner & shadow stick (sävy Basic/Brown) sekä Healthy Glow Bronzer (sävy 2401 Sun kissed) 

En ole jaksanut testailla, koska tokkuroissa meikkaaminen ei ole kivaa. Nopealla hipelöinnin perusteella voin sanoa, että ihan hyvältä vaikuttaa. Raporttia seuraa, pikimmiten.

Nyt en edes muista, mitä kaikkea olisi ollut tarjolla. Palaan rikospaikalle, pian. Tapaus kertoo minusta aika paljon: aivan sama, mitä tapahtuu, minä innostun kosmetiikasta suorastaan epäterveellisellä tavalla. 

20. + 21.

Hitihati ilmoittautuu! Joulu vie mukanaan, niin leipomisen kuin konsertoinninkin merkeissä. Myytti veti eilen kahdesti salin täyteen ihmisiä, ja joulutunnelma löytyi itse kullakin. 

Päätin kuun alussa, että tänä vuonna rakennan piparkakkutalon. Luonnollisesti tein suuria suunnitelmia pienessä päässäni.

Jotakin tällaista kuvittelin saavani aikaan.

Mutta niinhän tässä nyt kävi, ettei mennyt niinkuin Strömsössä. Muumitalon mallinen piparkakkutalo on tavallisen haastava; pyöreä ja moniosainen. Taikina ei irronnut muoteista, ja jouduin korjailemaan hommaa käsin. Käräytin ensimmäisen pellillisen. Koristelin seinät ja katot kauniisti ajatellen, että on kivampi koota valmiiksi koristeltu talo. Virhe.

So far, so good!

Kun aloin koota taloa, ymmärsin, että kuuma sokeri todella on kuumaa, jähmettyy nopeasti ja leviää kuin rutto. Sormet rakoilla ja itkua tihrustaen sain kuitenkin palasia yhteen, ja homma alkoi näyttää valoisalta. Kunnes huomasin, että yksi seinä on muita lyhyempi. Kunnes löysin yhden seinäkappaleen, joka on hilpaissut piiloon leivinpaperin alle. Koska yksi seinä puuttuu, oli katon kiinnittäminen vähän hankalaa. Säätämiseksi meni. Hienot kuorrutteeni sulivat ja suhruuntuivat. Sokeria oli kaikkialla. Ärräpää lensi. Pahoinpitelin äitiä (vahingossa!)

Mutta ihmeiden ihme, se nousi sittenkin. Ja nyt minulla on hieno, joskin tosi suhruinen ja vino muumitalo. Minä onnistuin, melkein. Opin samalla tärkeän läksyn: realismi ei ole aina pahitteeksi.

Hikisenä ja vähän ärtyneenä toivotan iloista lauantai-iltaa. Kolme yötä jouluun on. Sen kunniaksi vanha kunnon Jethro Tullin "Christmas song."

Saunaan!

Kuva: kotiliesi.fi

Hengissä

Kesä tuli, kesä meni. Onneksi. Täällä minä olen, vähän raunio, mutta ihan onnellinen. Elämä muuttuu, minä muutun, maailma muuttuu. Pasila jäi, hei Kannelmäki.

En ole kirjoittanut. Asiaa olisi ollut, mutta meni jo. Ei se haittaa. Skarppaan, ainakin yritän. Ajatuskaatopaikka on tarpeen. Tervetuloa takaisin, kai.

Ironinen duckface...

Ironinen pyörähdys...

Lasit sarkastisesti vinossa, Ironinen villapaita (Kirpputori, Pierre Cavallo)

Mutta onneksi on syksy. Kaappi täynnä turvavillapaitoja, -sukkia ja -huiveja. Tervetuloa, kylmä ja pimeä. Tykkään teistä aivan erityisesti. 

Tein motivoivan piirroksen ystävälleni L:lle. 

Tähän haikeaan meininkiin sopii Minä ja Ville Ahonen -orkesterin Syksy. Terkkuja etelään!

Valoa ja kalavaleita

Muutama tunnelmaotos kuluneelta viikolta. Sitten en enää puhu Kalevalasta, ainakaan hetkeen. (Sori kuomat, olen ollut yhden asian nainen!)

Hullu viikko takana, toinen edessä. Harjoittelu, Kalevala-yöjuoksut ja kaikki valo ja energia ovat ottaneet koville, ja nyt odotan sitä surullisen kuuluisaa "crash and burn" -moumenttia.

Mutta oli miten oli, mieletön viikko ja mieletön elämä ja mieletöntä kaikki muutenkin. Seuraavat kuvat mieletöntä kansallisromantiikkaa, koska vieläkin soi päässä Kalevalat ja runonjalat kutittelee varpaita.

Hei hoi, neuvostohauki! (Tajusin patsaan symbolisen merkityksen vasta näillä näppäimistöillä)

Kalevala-pose, keskiviikkona klo 23.59.

Perjantaina jo tässä, Hakasalmen huvila klo 10.15

Larin Paraske ja pari muutakin urheaa runonlaulajaa, noin klo 10.40.

Ja korvissa killuttelivat luonnonoikut heposet, tietenkin. (Kalevala Koru, mallin nimeä en tiedä, enkä ole löytänytkään...)

Ja koska elämän suuriin nautintoihin kuuluu uni puhtaissa lakanoissa, vetäydyn juurikin sinne runonjalkoineni ja valeriaanoineni. VIVA LA VIDA!

Niin ja päivän musiikkikappale, se on Myyttiä, vakaa ja vanhaa.

"Rauhoittava" yrttitee

Kas, kätevänä hippiemäntänä  tekaisin itse yrttiteetä. Se oli helppoa se. Kun oli purkkeja tyhjänä (Dammansin "Le jardin bleu" oli ehkä karseinta maistamaani teetä heti Yellow labelin jälkeen. Yh.) ja teki mieli valloittaa taas uusi territorio omiin nimiin.

Laventelia, valeriaanaa (as in rohtovirmajuurta) ja inkivääriä, kippaan ja ravistaen. Kivaa on. Toki jos on ihka-aito luonnon ja hippiaatteen ystävä, ne yrtit poimii ihan itse tuolta luontoäidin helmasta. Minä olen urbaani ja kiireinen moderni nainen, en minä ehdi tuonne susirajan taakse metsään sotkemaan, ostin siis yrttini kaupasta.

Parempien yöunien ja rauhallisemman mielen kiiltävät kuvat silmissäni en ajatellut, että näiden kolmen yrtin yhdistelmä ei ehkä toimikaan just ihan satasella. Ensiksikin: valeriaana haisee aivan kamalalle. Toiseksi: valeriaana haisee aivan kamalalle. No, ajattelin sitten pistää salviaa keventäväksi elementiksi. Salviani oli homeessa. Tai ainakin luulen niin. Enkä yleensäkään ymmärrä, miksi ajattelin salvian olevan keventävä elementti. Tai että se sopisi tähän keitokseen.

Siinä makoisia toukkia. Teretulemast teelle vaan.

Nyt illalla uskalsin hauduttaa ensikupposen. Oli meinaan Rapsakka ensipuraisu. Laventeli maistuu vaatekaapille. Inkivääri potkaisee. Mutta valeriaana pistää unettamaan. Ihmeellinen yrtti.

Onneksi en laittanut sitä salviaa. Ties mikä aatsipoppa tämä sitten olisi.

Tämä on pahaa. Niin pahaa.

Maailma 1 - Fanni 0

Ps. Oho, blogillani on jo 9 lukijaa. Ainakin yhdeksää ihmistä kiinnostaa. Hahaa. Hymyilen teille bepantheninvalkoista hymyäni ja linkitän teille iloista musiikkia. JEE!

Teiniangstia, ystävät!

"Myydään: elämä 50 p.

Kaikkein tyhmintä on puhelinmyyjät, lomat ja työttömyys. Mutta vielä typerämpää on ulkopuolisuus, junasta tipahtaminen, pakkoystävällisyys ja tulevaisuudettomuus, sehän ei ole ede sana. Silmissä vilistää joku ihme Tukholman ostoskatu, en mä sinne tahdo, mä tahdon uudistua ja repiä ääliöitten aivot ja syöttää korpeille ja polttaa vaniljasikareita ja saada keuhkosyövän ja KUOLLA 27-vuotiaana kuten kaikki suuruudet, koska mä olen suuruus ja loistava ja voittamaton ja älykäs ja parempi kuin kukaan muu IKINÄ.

Tällasta tänään, bienvenue vaan, älytön blabberismi ja lii-oittelu."

Hei, olen Fanni 17 vee, ai kuinnii angstinen? 

Päivän asu. NOT. 

Angstin kruunaa luonnollisesti vanha kunnon Nirvana. Angstia viikkoosi!

On viikkoja ja on viikkoja

Alkaa tuntua, että aina minä valitan. Ja kun lopulta lähes kaikki omat ongelmat on näitä hashtag first world problems -keissejä. Mitä minä huutelen, on mulla ruokaa ja vaatteet.

Toisaalta, sitten kun risoo, niin antaa risoa. Itse en ainakaan ole oman elämäni Äiti Teresa. En ota vastoinkäymisiä vastaan stoalaisen tyynesti. Mä hajoilen ja rankasti. Välillä palaa vastukset aivan totaalisesti. Elämä on joskus yhtä ebin paskamyrskyä. Ja vaikka tämä ei ole kristillistä ensinkään: on olemassa paskoja paskoja ihmisiä, joille toivotan ikäviä juttuja ja joita tekisi mieli potkaista kalleuksille.

Ennen kuin kukaan alkaa epäillä, että minulla on aggressio-ongelmia, sanon, että VAROKAA. Eikun ei vainen. Ei mitään hätää. On vaan vähän kaikenlaista. Kaikessa kuitenkin näkyy aina hauskasti Jumalan kaikkivoipaisuus. Hän on minun puolellani, vaikka en aina toimi kriisitilanteissa rakentavasti, vaan huutelen törkeyksiä ja manaan kuin shamaani. Ja kai tämäkin on niitä kuuluisia kasvun paikkoja. Mutta kun en tahtoisi kasvaa. Kiukutteleminen on helpompaa. Helpompaa olisi soittaa muutama äkäinen puhelu ja haukkua ja kiljua ja potkia ja itkeä ja kiroilla ja mennä maahan makaamaan ja juosta alasti pihalle ja nyrkätä koko talo hajalle.

Tänään kannoin 150X100 (siis aika isoa) maalauskanvaasia pitkin Mannerheimintietä, tuuli nappasi siihen kiinni enkä tahtonut päästä eteenpäin, ja mietin, että on tässäkin taiteilijaelämää. Jokainen vastaantulija kuitenkin hymyili tai ainakin seurasi uteliaana epätoivoista taistojen tietäni. Se hymy tarttui. Illalla jo nauratti, kun kymmenen lasta maalasi tuolle kanvaasille ja nautti väreistä ja yhdessä touhuamisesta. Ei lopulta huono päivä ollenkaan.

Kun tuntuu ihan totaalisen kamalalta ja toivottomalta, ei auta kuin kääräistä lempparihuivi kaulaan ja yrittää pysyä pystyssä. Sillä kyllä minä pysyn, korvassakin kun roikkuu tuo elämäni kainalosauva.

Niin, ja kun pääsee tekemään näinkin siistejä juttuja, kuin minä pääsen tekemään, tulee aika siunattu fiivis. Katsos, kun klarinetti kaivettiin naftaliinista.

(Huivi H&M, miesten syysmallistoa, in case you wonder...)

My wallet's too small for my fifties, and my diamond shoes are too tight!

Alkanut vuosi ei ole kohdellut minua ihan silkkihansikkain. Tai ainakaan tämä viikko.
Jos vaikka pyörä varastettaisiin. Tietokone alkaa hajoilla omia aikojaan. Tavarat tippuu, ruokaa menee paidan sisään, silmälasit jää kotiin, kännykkä alkaa olla entinen. Ihokin kiukuttelee. Dave Lindholmin sanoin: kaikki menee seinään. Niin, hupaisana vihoviimeisenä naulana, tikkuna, tai potkuna munille istuin tänään sporassa lämpöiseen kusenlämmittämään penkkiin.

...Ensimmäisen maailman ongelmia, ai kuinnii?

Silloin, kun tuntuu, että kaikki on minua vastaan, huomaa ystävien ja perheen merkityksen. Kuinka pari ihan tavallista koti-iltaa huippunaisten kanssa saavatkin huulipielet ainakin vähän ylemmäs. Ja lopulta, elämä on aika jees. Häsäilyistä ja väsäilyistä huolimatta. Kaik pruukaa järjestyä, väittävät. 

Ei se piirakkakaan ihan onnistunut. Mutta niin käy joskus. 

No, jos vaikka päivän biisi: jos In between the days ei piristä, niin ei sen ehkä kuulukaan. The Cure ja verraton kasariestetiikka.

Ei se siitä.

Ps. Otsikko on tietenkin taattua Chandler Bingiä.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Joinakin päivinä joutuu taistelemaan kovasti ihan yksinkertaistenkin askareiden kanssa. Itku tulee ja päätä kivistää.

Neuvo tulevaisuuden minälle: syö ajoissa.

Ja jos vahinko on jo peruuttamaton ja tekisi vain mieli mennä peiton alle itkemään, kannattaa noudattaa mummujen ja Muumimamman ohjeita.  Paista lettuja.

Siirappi ja hillo...  Hiirappi ja sillo.

Koitapa murjottaa mansikkahilloa suupielessä. On hankalaa. Lettukestit, lääke moneen vaivaan. Myös inspiroiva musiikki tekee tehtävänsä. Nyt on parempi mieli.

Matkakuume

Fiilistelen ja panikoin nyt vuorotellen elämää. Ihan hullua, kaksi päivää ja lähtö koittaa.

Vielä on niin paljon tehtävää. Eikä lopulta mitään. Miten tässä nyt olisi? Pakkaanko vai lämmitänkö saunan?

Asetin itselleni rajat tänään, ja päätin, ettei minun tarvitse ostaa miljoonia korvakoruja ja rannerenkaita. Huiveja ehkä. Enkä ole enää niin hippi, että edes käyttäisin kilomäärin koruja kerralla. Tai bindejä. (Ah, bindit.) Ehkä se vaihe on jo eletty. It's all about business now. Not.

Odotan näkeväni värejä. Ihmisiä. Eläimiä. Kaikkea vinhaa ja outoa (siis suomalaisesta perspektiivistä. Intialaisin silmin minä olen outo.) Kurjuuttakin. Junia. Kakkaisia kakkahuusseja.

Odotan haistavani kakkaisia kakkahuusseja. (Lupaan kuvata niitä, tietenkin!) Mangoja. Savua. Ihmisiä. Eläimiä. Värejä. Suitsukkeita. Kaikkea vinhaa ja outoa.

 

Kyllä tästä hyvä reissu tulee!

Kuvat: dontflygo.com, genericclothing.tumblr.com, tourservicesindia.blogspot.com

Yh.

Joskus elämä on vähän hankalaa, ja tuntuu, että kaikki kauneus on kadonnut ympäriltä ja ennen kaikkea itsestä.

Elämä alkaa näyttää tältä:

Se muuttuu nuhjuiseksi kasaksi. Kasan alle on hyvä piiloutua ja kurkistella sieltä maailmaa väsynein silmin. 

Mutta toivoa ja kauneutta on, täytyy vain uskoa! Katsopa, tässä sitä tarjotaan:

(Esineet eivät ole omiani, itse laitan likaiset alushousut pyykkiin ja jätän Kentucky Gentlemanin sinne kauppaan.)

Jotta ei menisi liian synkäksi, mukaan kappale, joka tekee olosta hetkellisesti hyvin rauhallisen.

Voi maailma, minkä menit tekemään

Ai että mikä lauantai-illan ahdistuksen sekainen raivo onkaan laskeutunut sisimpääni. Näin ollen puran sen eetteriin, koska koskaan ei voi valittaa liikaa.


Nimittäin etsin lyriikoita Dylanin "A hard rain's a-gonna fall" -kappaleeseen, ja kun jostain ne löysin, oli lyriikkasivusto nerokkaasti listannut sivupalkkiin kappaleita otsikolla "Similar songs". No tässä kohtaa sitä odottaa kappaleita vaikka Joan Baezilta tai vaikka Donovanilta, mutta ei ei ei. Lista on seuraavanlainen:


- Extacy by 50 Cent
- Meet Me Halfway by Black Eyed Peas
- Bubble Pop by Rihanna
- Hustlin' by Game 
- Blazing by Nicki Minaj
- Bloody Mary by Lady Gaga

 

Ja niin edelleen. Mitä tässä maailmassa tapahtuu. Ihan aikuisten oikeasti tämä on niin surkea läppä ettei mikään hetkeen. Sanon sen korostetuin kirjaimin: Bob Dylanista ei voi puhua samassa lauseessa 50 Centin kanssa. Bob Dylanissa ei ole mitään samanlaista Rihannan kanssa.  Dylanin lyriikat ovat kaunista, koskettavaa ja painavaa asiaa, kun taas vaikkapa 50 Cent (iki-inhokkini!) jutustelee seuraavanlaisia:

"Shorty I got a thang for that thang she got, I know just what to say and do to get her hotonce I get her going, I don't want her to stop, it don't even matter which one of us end upon top What position we in we get the kissingit in slack em off on the ride see I slipand I slide look her right in the eyes climax relax,I ay back recap, ye thats all that. 
Mitä tuo edes tarkoittaa, häh? Ei ei ei ei. EI.
Tulipa taas todistettua: maailma on paha, ja ihminen matkalla lopullista tuhoa ja älyn amputaatiota. 

Loputonta häpeää. (Ja facepalm sinulle, maailma! Hyi häpeä!!)

Tämä ei sitten ole mielipidekysymys. Tämä on totuus. Hyvää yötä Vietnam. 

Nörttitytön tunnustuksia

Yön pimeinä tunteina, kun Kuninkaan paluu on vihdoin katsottu, eikä itsehillintää ole, sanonpa vain, että Legolas on ihana. Pitkä lause, lyhyt ajatus. (Orlando Bloom ei ole muutenkaan hassumpi.)

Ihan kiva leuka...

...ja korvat...

...naama noin yleensäkin...

....Ja ilme. (Aragorn on örkin jalan alla.)

Tavoite: kasvattaa haltiahiukset. 

Dude, they're people, not objects!

Olen kai tullut mummoksi, kun ajattelen, ettei miehiä enää tehdä kuin ennen. (Tai sitten, kuten Frendien Rachel sanoo, niitä tehdään, pitää vain odottaa muutama vuosikymmen..)

Perustelen argumenttini. Katsokaa nyt näitä!

Tauno

Cary

James

Robert

Mr.Darcy.. eiku Colin. Äh... Mr.Darcy. COLIN.

Mutta kun asiaa pohdin, tulin siihen tulokseen, että osataan sitä nykyäänkin:

Alexander

Ryan

Joseph

Adrien

Ja koska omaa look-a-likeaan pitää välillä hehkuttaa, niin ah, mieshän vaan paranee vanhetessaan:

Samuli

Kevättä odotellessa.

Musiikki on kamalaa!!

Musiikki on kompleksista. Mitä enemmän siitä tietää, sitä vähemmän sitä tajuaa. Ja mitä enemmän luulee olevansa jonkin sortin "asiantuntija", sitä vähemmän huomaa enää yllättyvänsä mistään. Kaikki on niin kamalan tavanomaista, ja kaikki on vaan niin tehty. Musiikki ei enää tuota iloa ja nautintoa, vaan sitä analysoidaan. HALOO. Analysoidaan.

Onneksi maailmassa on musiikkia, joka yhäkin nostaa niskavillat pystyyn jostain syystä, jota ei voi määritellä. Vaikka kuinka fiilistelen jotain pikardin terssejä ja terminologista hölynpölyä, en aina pysty sanomaan, mikä siinä musiikissa lopulta saa alahuulen väpättämään. Dannyn "Seitsemän kertaa seitsemän" on jäätävän hieno biisi, enkä todellakaan tiedä, miksi, koska kaiken järjen mukaan se on ihan karsea. Ok, äkkiäkös sen analysoisi ja pilkkoisi teoriaksi, mutta en ehkä halua. Haluaisin säilyttää edes osan sitä lapsenomaisuutta suhtautumisessani musiikkiin ja sen tekemiseen.

Muusikon maailmantuska on julmaa. Julmaa julmaa julmaa. 

Ja musiikki ei oikeasti ole kamalaa. Kirjoitin raflaavan otsikon, koska pidän raflaavista otsikoista.  Musiikki on ihanaa. Se on parasta mitä on (tai oikeastaan toiseksi parasta) ja sillä sipuli. Mutta se on vaikeaa. Ja koska olen tunnustanut julkisesti, että pidän Dannysta, voinkin oikeastaan painua maan alle kellarihumppaamaan Dannyineni, jotta vältän sen julkisen nöyryytyksen, minkä tämä tunnustus aiheuttaa. 

Ei se kuitenkaan niin vakavaa ole. Aina. (Sanon minä, minä, joka käyn raivoisaa ristiretkeä huonoa musiikkia vastaan. Siis oikeasti. En voi kuunnella radiota enää, kun suutun silmittömästi siitä lannasta mitä sieltä syydetään. Argh.)

Eli se on vakavaa. Aivan sairaan vakavaa. VAKAVAA. 

Ajatuksenjuoksuni on niin löysää tänään, että oikeastaan sietää kysyä, mistä edes horisen. En todella tiedä. Dannysta kai. Mutta perään toinen kappale, joka saa niskavillat pystyyn ja alahuulen väpättämään, ja jota kuunnellaan kuvassa esiintyvien henkilöiden kanssa autossa syvän herkistyneen hiljaisuuden vallitessa: HUA! Mutta oikeasti. Tai leikisti. Miten vaan. 

Samulin näköinen nainen

Perjantain kunniaksi avaudun ja kerron, että elämäni pahin trauma on, kun kaverini tokaisi minun näyttävän ihan Samuli Edelmannilta. Olimme seitsemäsluokkalaisia, mutta silti, yhä vain kirpaisee.

Enkä väitä, että Samuli olisi mitenkään vastenmielinen mies, päinvastoin. Mutta itse en ole mies. Eikä kai kukaan 13-vuotias, murrosiän kanssa kamppaileva tyttö halua kuulla näyttävänsä siihen aikaan hieman tuhdimmassa (Häjyt-periodi) kunnossa olevalta mieheltä. (Tilannetta ei suinkaan helpota se, että tässä viime kuukausina eräs toinen vääräleuka totesi minun näyttävän M.A.Nummiselta.)



Ja tästä aasinsilta syvälliseen ajatukseen: se, mitä sanon jollekin toiselle, saattaa seurata häntä ikuisesti. Sen sijaan, että heittelisimme eetteriin typerää kritiikkiä, voisimme puhua toisillemme lempeästi. Maailma tarvitsee kehuja, jotka kumpuavat sydämestä, ja rakkautta, ei sivalluksia ja sarkasmia. (Okei okei viekää minut giljotiiniin, nimimerkillä "Sarkastikko"!) Hymy ei kulu käyttämällä. Ja voisihan sitä joskus sanoa ystävälleen, kuinka kaunis/komea hän onkaan. Ei se ole noloa. Noloa on olla sanomatta. Minua hävettää, kun olen sanonut ystävääni Martti Syrjän näköiseksi. Ja toisaalta ollaanhan me melkoinen parivaljakko, Samuli ja Martti.

"Jos mä ja toi Jippu mentäis seisomaan vierekkäin, kaikki pyytäis meitä laulamaan 'Jos sä tahdot niin'."

Kaunista ja ennenkaikkea armollista viikonloppua! Rakastetaan toisiamme. Rakkautta säestämään ihanan look-a-likeni mestariteos (joka on vielä parempi pikkuveljen kanssa autossa laulettuna ja vihellettynä.)

http://www.youtube.com/watch?v=J62Z8IpWWLk

(Olen pahoillani!)


Kuva: Filmgoer.fi