Alkaa tuntua, että aina minä valitan. Ja kun lopulta lähes kaikki omat ongelmat on näitä hashtag first world problems -keissejä. Mitä minä huutelen, on mulla ruokaa ja vaatteet.
Toisaalta, sitten kun risoo, niin antaa risoa. Itse en ainakaan ole oman elämäni Äiti Teresa. En ota vastoinkäymisiä vastaan stoalaisen tyynesti. Mä hajoilen ja rankasti. Välillä palaa vastukset aivan totaalisesti. Elämä on joskus yhtä ebin paskamyrskyä. Ja vaikka tämä ei ole kristillistä ensinkään: on olemassa paskoja paskoja ihmisiä, joille toivotan ikäviä juttuja ja joita tekisi mieli potkaista kalleuksille.
Ennen kuin kukaan alkaa epäillä, että minulla on aggressio-ongelmia, sanon, että VAROKAA. Eikun ei vainen. Ei mitään hätää. On vaan vähän kaikenlaista. Kaikessa kuitenkin näkyy aina hauskasti Jumalan kaikkivoipaisuus. Hän on minun puolellani, vaikka en aina toimi kriisitilanteissa rakentavasti, vaan huutelen törkeyksiä ja manaan kuin shamaani. Ja kai tämäkin on niitä kuuluisia kasvun paikkoja. Mutta kun en tahtoisi kasvaa. Kiukutteleminen on helpompaa. Helpompaa olisi soittaa muutama äkäinen puhelu ja haukkua ja kiljua ja potkia ja itkeä ja kiroilla ja mennä maahan makaamaan ja juosta alasti pihalle ja nyrkätä koko talo hajalle.
Tänään kannoin 150X100 (siis aika isoa) maalauskanvaasia pitkin Mannerheimintietä, tuuli nappasi siihen kiinni enkä tahtonut päästä eteenpäin, ja mietin, että on tässäkin taiteilijaelämää. Jokainen vastaantulija kuitenkin hymyili tai ainakin seurasi uteliaana epätoivoista taistojen tietäni. Se hymy tarttui. Illalla jo nauratti, kun kymmenen lasta maalasi tuolle kanvaasille ja nautti väreistä ja yhdessä touhuamisesta. Ei lopulta huono päivä ollenkaan.
Niin, ja kun pääsee tekemään näinkin siistejä juttuja, kuin minä pääsen tekemään, tulee aika siunattu fiivis. Katsos, kun klarinetti kaivettiin naftaliinista.
(Huivi H&M, miesten syysmallistoa, in case you wonder...)
Toisaalta, sitten kun risoo, niin antaa risoa. Itse en ainakaan ole oman elämäni Äiti Teresa. En ota vastoinkäymisiä vastaan stoalaisen tyynesti. Mä hajoilen ja rankasti. Välillä palaa vastukset aivan totaalisesti. Elämä on joskus yhtä ebin paskamyrskyä. Ja vaikka tämä ei ole kristillistä ensinkään: on olemassa paskoja paskoja ihmisiä, joille toivotan ikäviä juttuja ja joita tekisi mieli potkaista kalleuksille.
Ennen kuin kukaan alkaa epäillä, että minulla on aggressio-ongelmia, sanon, että VAROKAA. Eikun ei vainen. Ei mitään hätää. On vaan vähän kaikenlaista. Kaikessa kuitenkin näkyy aina hauskasti Jumalan kaikkivoipaisuus. Hän on minun puolellani, vaikka en aina toimi kriisitilanteissa rakentavasti, vaan huutelen törkeyksiä ja manaan kuin shamaani. Ja kai tämäkin on niitä kuuluisia kasvun paikkoja. Mutta kun en tahtoisi kasvaa. Kiukutteleminen on helpompaa. Helpompaa olisi soittaa muutama äkäinen puhelu ja haukkua ja kiljua ja potkia ja itkeä ja kiroilla ja mennä maahan makaamaan ja juosta alasti pihalle ja nyrkätä koko talo hajalle.
Tänään kannoin 150X100 (siis aika isoa) maalauskanvaasia pitkin Mannerheimintietä, tuuli nappasi siihen kiinni enkä tahtonut päästä eteenpäin, ja mietin, että on tässäkin taiteilijaelämää. Jokainen vastaantulija kuitenkin hymyili tai ainakin seurasi uteliaana epätoivoista taistojen tietäni. Se hymy tarttui. Illalla jo nauratti, kun kymmenen lasta maalasi tuolle kanvaasille ja nautti väreistä ja yhdessä touhuamisesta. Ei lopulta huono päivä ollenkaan.
Kun tuntuu ihan totaalisen kamalalta ja toivottomalta, ei auta kuin kääräistä lempparihuivi kaulaan ja yrittää pysyä pystyssä. Sillä kyllä minä pysyn, korvassakin kun roikkuu tuo elämäni kainalosauva.
Niin, ja kun pääsee tekemään näinkin siistejä juttuja, kuin minä pääsen tekemään, tulee aika siunattu fiivis. Katsos, kun klarinetti kaivettiin naftaliinista.
(Huivi H&M, miesten syysmallistoa, in case you wonder...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit!