If I am alive this time next year.

En ole juurikaan puhunut henkilökohtaisesta elämästäni täällä blogin puolella. Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että todella yksityiset asiat eivät kuulu sosiaaliseen mediaan. Mieluummin puhun mukavista asioista, ja niistäkin rajatusti. Ärsyynnyn superpositiivisista Facebook-päivityksistä, vaikka niihin itsekin sorrun. Sen sijaan surua tai mitään ikävää jaan harvemmin. Ne jotka tietävät, tietävät naamakkain käydyn keskustelun kautta. Se on minulle sopiva tapa olla. Voi olla, että kun painan julkaise-nappulaa, tulen katumapäälle, ja poistan koko kirjoituksen. Toivottavasti en, olenhan aina ajatellut, että minulla on edes vähän munaa.

Nyt kuitenkin tuli olo, että ehkäpä voin avautua hieman, sillä vertaistuen voimaa ei tule aliarvioida. Ehkä joku toinen voi saada apua minun kokemuksistani, itse ainakin olen saanut suunnattomasti esimerkiksi Keyword: Love -blogin Jonnan henkilökohtaisista kirjoituksista. Tulee olo, että ehkä en olekaan täysin yksin, että joku edes ymmärtää.

Vuosi sitten tähän aikaan hakeuduin lääkärille. Pitkään jatkunut paha mieli, väsymys ja synkkä olo alkoivat vaivata ja käydä elämän tielle. Eräs ystäväni kysyi minulta, onko kaikki kunnossa, kun minua ei ole näkynyt koulussa. Hänen huolensa minusta sai minut ymmärtämään, että minun on haettava apua. Kun kävin juttelemassa psykologin ja myöhemmin psykiatrin kanssa, minulla todettiin vakava masennus. Puhuttiin myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Olin toki aavistellut, että sairastan, mutta en oikein uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ajattelin vain olevani laiska ja tyhmä, koska en jaksa nousta sängystä aamuisin tai tehdä koulutehtäviä. Yritin kirjoittaa kandintyötäni, mutta siitä ei vain tullut mitään. Tunsin itseni arvottomaksi ja tyhmäksi, kun en onnistunut yksinkertaisissakaan asioissa. Jopa laulaminen, joka ennen oli minulle rakkainta, alkoi tuntua turhalta, sillä koin vain epäonnistuvani. Olin äärettömän väsynyt ja surullinen, tuntui, kuin elämälläni ei olisi mitään pohjaa, ja että putosin kovaa vauhtia, eikä kukaan tai mikään ottaisi minua vastaan. Epätoivoni syveni päivä päivältä. Olin ruma ja tyhmä ja täysin arvoton. Oikeasti ihmiset nauroivat minulle ja olivat minulle mukavia säälistä. Miten kukaan voisi rakastaa minua? Olinhan vain laiska, lihava ja vastenmielinen. Masennus oli vain tekosyy, jonka avulla huijaisin ihmisiltä myötätuntoa, jota en todellakaan ansaitse. Jos olisin oikeasti masentunut, ei minulla olisi välillä hyviä päiviä. Olin valehtelija.

Jopa uskoni hyvään Jumalaan horjui. En enää tahtonut uskoa Jumalaan, joka antaa minun kärsiä. Olin vihainen ja katkerakin. Samalla en vain jaksanut kamppailla, halusin vain nukkua elämäni pois. Elämäni hiljeni. Samalla yritin kuitenkin epätoivoisesti suorittaa ja olla toimelias. En kehdannut myöntää tilannettani, vaan yritin peitellä sitä ja tehdä töitä kuten normaalisti. Sanomattakin selvää, etten kyennyt siihen. Koulutehtävät kasaantuivat. Kurssit jäivät suorittamatta. Minulla on vieläkin iso kasa koulutehtäviä roikkumassa. Jos olisin vain tajunnut viheltää pelin poikki heti, olisin saanut ymmärrystä opettajiltani. Nyt minua vain nolottaa, kun olen auttamattoman myöhässä. Opintovyyhtini on valtava, enkä ole varma, saanko sitä koskaan auki. Aloin tuntea valtavaa epätoivoa. Pelkäsin. Tulevaisuus tuntui synkältä ja pahalta. Maailmalla ei olisi minulle mitään annettavaa, joten olisi aivan sama, elänkö vai kuolenko. Sain paniikkikohtauksia. Eräänä aamuna olin vähällä hypätä junan alle. Menin paniikkiin. En enää välittänyt, näkevätkö ihmiset minun itkevän. Itkin koko junamatkan keskustaan, itkin kouluun päästyäni, itkin itkin itkin. Kukaan ei pysähtynyt, kukaan ei kysynyt, miten voin.

Kesän lähestyessä kävi aina vain selvemmäksi, ettei minusta ole tekemään töitä. Suoritin kevään lopussa muutamia pakollisia konsertteja ja keikkoja, enkä vieläkään ymmärrä, mistä sain voimaa pusertaa itseäni eteenpäin. Pelkotilani lisääntyivät. Lääkäri sanoi, etten saisi tehdä kesätöitä. Jäisin sairaslomalle kesän ajaksi. Stressini ei silti helpottanut, vaan koin, että minun olisi pakko vain tehdä koulutehtäviä. En kuitenkaan kyennyt siihen. Ja tässä on se ristiriita: masentunut ihminen ei jätä asioita hoitamatta laiskuuttaan. Usein tahtoa on, mutta yksinkertaisesti kykyä ei. Ei jaksa, ei kykene, ei vain voi. Siksi on kurja kuulla, kuinka monet pitävät masennusta vain laiskuutena. Jos lenkillä käyminen ja vitamiinien syöminen auttaisivat, ei maailmassa olisi yhtäkään masentunutta. Kliinisesti masentunutta ei vain c-vitamiini auta. Piste.

Kesän alussa yhtenä päivänä seinät alkoivat kaatua päälleni. Kävelin ympäri asuntoani, en voinut istua enkä maata, mutta samalla en oikein liikkuakaan. Olin täydessä paniikissa, ja koin kuinka joku kuristaa minua. Ajattelin, että jos ottaisin rauhoittavia, tilanne laukeaisi. Söin tupla-annoksen, mutta edes se ei auttanut. Normaalisti olisin nukahtanut melkein saman tien. Nyt en edes rauhoittunut, vaan epätoivoni kasvoi joka sekunti suuremmaksi. Jotenkin sain soitettua äidilleni, ja taisin sanoa olevani helvetissä. Pian tämän jälkeen isäni soitti minulle, ja viileän rauhallisesti käski minun pakata laukkuni ja hypätä seuraavaan junaan. He hakisivat minut asemalta. Vastustelin aikani, kunnes isä sanoi, että nyt he päättävät minun puolestani. Tajusin pian, että heiluin psykoosin rajoilla, ja että nyt minun olisi pakko totella vanhempiani. Vaikka vihasin elämääni, halusin kuitenkin elää.

Kesän vietin kotona. En muista paljoakaan, mutta hetkeksi oloni helpotti hiukan. Mörkö kuitenkin kummitteli taustalla, enkä kyennyt lepäämään kunnolla, vaikka nukuinkin paljon. Vanhempani hoitivat minua, ja minä vain yritin olla. Syksyn tullen pelkotilani kuitenkin kasvoivat. Minua pelotti palata kouluun, sillä tiesin, etten pystyisi vieläkään tekemään koulutöitä. En kehdannut myöntää sitä, joten esitin rohkeaa ja palasin Helsinkiin. "Minulla oli ihana kesä, elin säästöillä ja vain hengailin ja tein taidetta" -mantrani oli silkka vale, mutta halusin salata ongelmani. Kyllähän monet siitä tiesivät, ainakin hiukan. Mutta halusin olla vahva, joten päädyin valehtelemaan.

Syksy oli samanlaista paskaa kuin kevätkin. Voimani loppuivat. Joulukuussa en saanut nukuttua, ja olin äärettömän levoton. Uni ei tullut. Psykologi oli tiukkana: minun olisi pakko nukkua ja syödä. Joululoma oli ihana, mutta tammikuussa romahdin taas. Palasin lähtöruutuun, ja olin entistä väsyneempi ja epätoivoisempi. Tuntui, kuin sydäntäni tungettaisiin paperisilppurin läpi. Koin jopa fyysistä kipua. Koen edelleen. Maailma on synkkä paikka, ja tulevaisuus on mörkö. Nykyisyys on mörkö. Tietenkin koen satunnaisia hyvän olon hetkiä, mutta se vaatii sitä, että jaksan nousta sängystä. Yleensä en jaksa. Miksi jaksaisin? Olen äärettömän yksin. Yhteiskunta ei tule vastaan juuri lainkaan. Masentunut, voimaton ihminen joutuu räpiköimään paperihommien ja todistuksien kanssa luukulta toiselle. Töitä on pakko tehdä, jotta tulee toimeen. Pakko on jaksaa, ei auta muu. Yleensä vain itkettää. Tämä on raskas taakka.

Tässä minä. Juuri nyt, ihan vain tällaisena. 

Kaikki sanovat, että kyllä tämä menee ohi. Monet samassa tilanteessa olleet vakuuttavat, että en ole yksin ja että ihan oikeasti elämä voittaa. Jollain tasolla uskon tämän, mutta se on vaikeaa. En jaksaisi enää toista vuotta. Uskon, että sydämeni ei enää kestä. Uskoni on valtavassa kriisissä. Edes se ei anna minulle toivoa. Jumala on hiljaa.

Masennus on sairaus siinä missä flunssa tai diabetes. Hoitamattomana se voi johtaa kuolemaan. Se estää toimimasta, elämästä ja joskus jopa tuntemasta. Se on mörkö, joka syö ihmistä, muuttaa tämän persoonallisuutta. Minun persoonani on muuttunut, enkä pidä tästä muutoksesta. Masennus on myös tabu, vaikka se on tavattoman yleinen sairaus. Suomalainen häpeää. On noloa olla heikko.

Haluan murtaa tämän tabun. Haluan, että ihminen voi olla avoimesti niin pieni ja surkea kuin tämä on. Yksin asioiden kantaminen on sanomattoman rankkaa, enkä halua sitä kenellekään. Puhutaan asioista, ihmiset. Tämän kirjoittaminen ja ennekaikkea julkaiseminen on minulle suuri ja raskas askel. En kuitenkaan jaksa enää olla hiljaa. Haluan tulla terveeksi, ja jos asiasta puhuminen edesauttaa sitä, so be it. Minä puhun. Ja toivon, että sinäkin puhut. Avataan tätä yhdessä. Vähennetään pahaa oloa, kannetaan toistemme kuormia.

Ja se hyvä Jumala? On Hän siellä. Juuri siinä, kun me kannamme toisiamme.

Lopuksi tosi lohduttava biisi, Sufjan Stevensin "All the Trees of the Field will clap their Hands." Olen jakanut tämä ehkä ennenkin, mutta aina vaan se lohduttaa minua.