Vakavista asioista siirrytään vieläkin vakavampiin juttuihin, eli ihonhoitoon. Uudenvuodenlupauksenani on ollut pestä kasvoni joka_ikinen_ilta, niin kuin äiti ja mummu opettivat. Kyllä, se kannattaa, vaikken sitä teininä tahtonut uskoa.
Olen, kuten moni muukin, todennut, että kaksoispuhdistus on se juttu. Ensin naama putsataan jollain öljypohjaisella, sen jälkeen geelillä tai vaahdolla. Puhdasta tulee, ja iho kiittää.
En vaan välitä niistä öljyistä, kun ne valuvat ja sotkevat. Öljyä on paidalla, ja suuri osa lavuaarissa. (Olen ihan hirveä tahmatassu, tiedän.) Siksipä Burt's Beesin Orange Essence Facial Cleanser on ihan ässä tuote. Se on sekoitus öljyjä ja lanoliinia, ja on geelimäistä, mutta sulaa iholle öljyiseksi. Ei sotke, ei. Se myös lämpenee iholle hierottaessa, en osaa sanoa, miksi, mutta tuntuu kivalta.
Lisäksi se on luonnollista alkuperää ja tuoksuu tosi hyvältä. Ja tuote on riittoisaa kon fan, eka tuubini kesti käytössä vuoden päivät. Myös tuo pakkaus on todella soma!
Tsekkaa INCI josses usko. Hyvää kamaa, alusta loppuun.
En ole juurikaan puhunut henkilökohtaisesta elämästäni täällä blogin puolella. Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että todella yksityiset asiat eivät kuulu sosiaaliseen mediaan. Mieluummin puhun mukavista asioista, ja niistäkin rajatusti. Ärsyynnyn superpositiivisista Facebook-päivityksistä, vaikka niihin itsekin sorrun. Sen sijaan surua tai mitään ikävää jaan harvemmin. Ne jotka tietävät, tietävät naamakkain käydyn keskustelun kautta. Se on minulle sopiva tapa olla. Voi olla, että kun painan julkaise-nappulaa, tulen katumapäälle, ja poistan koko kirjoituksen. Toivottavasti en, olenhan aina ajatellut, että minulla on edes vähän munaa.
Nyt kuitenkin tuli olo, että ehkäpä voin avautua hieman, sillä vertaistuen voimaa ei tule aliarvioida. Ehkä joku toinen voi saada apua minun kokemuksistani, itse ainakin olen saanut suunnattomasti esimerkiksi Keyword: Love -blogin Jonnan henkilökohtaisista kirjoituksista. Tulee olo, että ehkä en olekaan täysin yksin, että joku edes ymmärtää.
Vuosi sitten tähän aikaan hakeuduin lääkärille. Pitkään jatkunut paha mieli, väsymys ja synkkä olo alkoivat vaivata ja käydä elämän tielle. Eräs ystäväni kysyi minulta, onko kaikki kunnossa, kun minua ei ole näkynyt koulussa. Hänen huolensa minusta sai minut ymmärtämään, että minun on haettava apua. Kun kävin juttelemassa psykologin ja myöhemmin psykiatrin kanssa, minulla todettiin vakava masennus. Puhuttiin myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Olin toki aavistellut, että sairastan, mutta en oikein uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ajattelin vain olevani laiska ja tyhmä, koska en jaksa nousta sängystä aamuisin tai tehdä koulutehtäviä. Yritin kirjoittaa kandintyötäni, mutta siitä ei vain tullut mitään. Tunsin itseni arvottomaksi ja tyhmäksi, kun en onnistunut yksinkertaisissakaan asioissa. Jopa laulaminen, joka ennen oli minulle rakkainta, alkoi tuntua turhalta, sillä koin vain epäonnistuvani. Olin äärettömän väsynyt ja surullinen, tuntui, kuin elämälläni ei olisi mitään pohjaa, ja että putosin kovaa vauhtia, eikä kukaan tai mikään ottaisi minua vastaan. Epätoivoni syveni päivä päivältä. Olin ruma ja tyhmä ja täysin arvoton. Oikeasti ihmiset nauroivat minulle ja olivat minulle mukavia säälistä. Miten kukaan voisi rakastaa minua? Olinhan vain laiska, lihava ja vastenmielinen. Masennus oli vain tekosyy, jonka avulla huijaisin ihmisiltä myötätuntoa, jota en todellakaan ansaitse. Jos olisin oikeasti masentunut, ei minulla olisi välillä hyviä päiviä. Olin valehtelija.
Jopa uskoni hyvään Jumalaan horjui. En enää tahtonut uskoa Jumalaan, joka antaa minun kärsiä. Olin vihainen ja katkerakin. Samalla en vain jaksanut kamppailla, halusin vain nukkua elämäni pois. Elämäni hiljeni. Samalla yritin kuitenkin epätoivoisesti suorittaa ja olla toimelias. En kehdannut myöntää tilannettani, vaan yritin peitellä sitä ja tehdä töitä kuten normaalisti. Sanomattakin selvää, etten kyennyt siihen. Koulutehtävät kasaantuivat. Kurssit jäivät suorittamatta. Minulla on vieläkin iso kasa koulutehtäviä roikkumassa. Jos olisin vain tajunnut viheltää pelin poikki heti, olisin saanut ymmärrystä opettajiltani. Nyt minua vain nolottaa, kun olen auttamattoman myöhässä. Opintovyyhtini on valtava, enkä ole varma, saanko sitä koskaan auki. Aloin tuntea valtavaa epätoivoa. Pelkäsin. Tulevaisuus tuntui synkältä ja pahalta. Maailmalla ei olisi minulle mitään annettavaa, joten olisi aivan sama, elänkö vai kuolenko. Sain paniikkikohtauksia. Eräänä aamuna olin vähällä hypätä junan alle. Menin paniikkiin. En enää välittänyt, näkevätkö ihmiset minun itkevän. Itkin koko junamatkan keskustaan, itkin kouluun päästyäni, itkin itkin itkin. Kukaan ei pysähtynyt, kukaan ei kysynyt, miten voin.
Kesän lähestyessä kävi aina vain selvemmäksi, ettei minusta ole tekemään töitä. Suoritin kevään lopussa muutamia pakollisia konsertteja ja keikkoja, enkä vieläkään ymmärrä, mistä sain voimaa pusertaa itseäni eteenpäin. Pelkotilani lisääntyivät. Lääkäri sanoi, etten saisi tehdä kesätöitä. Jäisin sairaslomalle kesän ajaksi. Stressini ei silti helpottanut, vaan koin, että minun olisi pakko vain tehdä koulutehtäviä. En kuitenkaan kyennyt siihen. Ja tässä on se ristiriita: masentunut ihminen ei jätä asioita hoitamatta laiskuuttaan. Usein tahtoa on, mutta yksinkertaisesti kykyä ei. Ei jaksa, ei kykene, ei vain voi. Siksi on kurja kuulla, kuinka monet pitävät masennusta vain laiskuutena. Jos lenkillä käyminen ja vitamiinien syöminen auttaisivat, ei maailmassa olisi yhtäkään masentunutta. Kliinisesti masentunutta ei vain c-vitamiini auta. Piste.
Kesän alussa yhtenä päivänä seinät alkoivat kaatua päälleni. Kävelin ympäri asuntoani, en voinut istua enkä maata, mutta samalla en oikein liikkuakaan. Olin täydessä paniikissa, ja koin kuinka joku kuristaa minua. Ajattelin, että jos ottaisin rauhoittavia, tilanne laukeaisi. Söin tupla-annoksen, mutta edes se ei auttanut. Normaalisti olisin nukahtanut melkein saman tien. Nyt en edes rauhoittunut, vaan epätoivoni kasvoi joka sekunti suuremmaksi. Jotenkin sain soitettua äidilleni, ja taisin sanoa olevani helvetissä. Pian tämän jälkeen isäni soitti minulle, ja viileän rauhallisesti käski minun pakata laukkuni ja hypätä seuraavaan junaan. He hakisivat minut asemalta. Vastustelin aikani, kunnes isä sanoi, että nyt he päättävät minun puolestani. Tajusin pian, että heiluin psykoosin rajoilla, ja että nyt minun olisi pakko totella vanhempiani. Vaikka vihasin elämääni, halusin kuitenkin elää.
Kesän vietin kotona. En muista paljoakaan, mutta hetkeksi oloni helpotti hiukan. Mörkö kuitenkin kummitteli taustalla, enkä kyennyt lepäämään kunnolla, vaikka nukuinkin paljon. Vanhempani hoitivat minua, ja minä vain yritin olla. Syksyn tullen pelkotilani kuitenkin kasvoivat. Minua pelotti palata kouluun, sillä tiesin, etten pystyisi vieläkään tekemään koulutöitä. En kehdannut myöntää sitä, joten esitin rohkeaa ja palasin Helsinkiin. "Minulla oli ihana kesä, elin säästöillä ja vain hengailin ja tein taidetta" -mantrani oli silkka vale, mutta halusin salata ongelmani. Kyllähän monet siitä tiesivät, ainakin hiukan. Mutta halusin olla vahva, joten päädyin valehtelemaan.
Syksy oli samanlaista paskaa kuin kevätkin. Voimani loppuivat. Joulukuussa en saanut nukuttua, ja olin äärettömän levoton. Uni ei tullut. Psykologi oli tiukkana: minun olisi pakko nukkua ja syödä. Joululoma oli ihana, mutta tammikuussa romahdin taas. Palasin lähtöruutuun, ja olin entistä väsyneempi ja epätoivoisempi. Tuntui, kuin sydäntäni tungettaisiin paperisilppurin läpi. Koin jopa fyysistä kipua. Koen edelleen. Maailma on synkkä paikka, ja tulevaisuus on mörkö. Nykyisyys on mörkö. Tietenkin koen satunnaisia hyvän olon hetkiä, mutta se vaatii sitä, että jaksan nousta sängystä. Yleensä en jaksa. Miksi jaksaisin? Olen äärettömän yksin. Yhteiskunta ei tule vastaan juuri lainkaan. Masentunut, voimaton ihminen joutuu räpiköimään paperihommien ja todistuksien kanssa luukulta toiselle. Töitä on pakko tehdä, jotta tulee toimeen. Pakko on jaksaa, ei auta muu. Yleensä vain itkettää. Tämä on raskas taakka.
Tässä minä. Juuri nyt, ihan vain tällaisena.
Kaikki sanovat, että kyllä tämä menee ohi. Monet samassa tilanteessa olleet vakuuttavat, että en ole yksin ja että ihan oikeasti elämä voittaa. Jollain tasolla uskon tämän, mutta se on vaikeaa. En jaksaisi enää toista vuotta. Uskon, että sydämeni ei enää kestä. Uskoni on valtavassa kriisissä. Edes se ei anna minulle toivoa. Jumala on hiljaa.
Masennus on sairaus siinä missä flunssa tai diabetes. Hoitamattomana se voi johtaa kuolemaan. Se estää toimimasta, elämästä ja joskus jopa tuntemasta. Se on mörkö, joka syö ihmistä, muuttaa tämän persoonallisuutta. Minun persoonani on muuttunut, enkä pidä tästä muutoksesta. Masennus on myös tabu, vaikka se on tavattoman yleinen sairaus. Suomalainen häpeää. On noloa olla heikko.
Haluan murtaa tämän tabun. Haluan, että ihminen voi olla avoimesti niin pieni ja surkea kuin tämä on. Yksin asioiden kantaminen on sanomattoman rankkaa, enkä halua sitä kenellekään. Puhutaan asioista, ihmiset. Tämän kirjoittaminen ja ennekaikkea julkaiseminen on minulle suuri ja raskas askel. En kuitenkaan jaksa enää olla hiljaa. Haluan tulla terveeksi, ja jos asiasta puhuminen edesauttaa sitä, so be it. Minä puhun. Ja toivon, että sinäkin puhut. Avataan tätä yhdessä. Vähennetään pahaa oloa, kannetaan toistemme kuormia.
Ja se hyvä Jumala? On Hän siellä. Juuri siinä, kun me kannamme toisiamme.
Lopuksi tosi lohduttava biisi, Sufjan Stevensin "All the Trees of the Field will clap their Hands." Olen jakanut tämä ehkä ennenkin, mutta aina vaan se lohduttaa minua.
Hiukseni ovat kuivat ja takkuuntuvat. Taistelen jatkuvasti raivostuttavien takkupaakkujen kanssa, ja tuntuu, että pää on pelkkää hamppua. Varsinkin hennaamisen jälkeen hius on karheaa. Ei siinä, hiusihanteeni ei ole kiiltävä ja suora, vaan enemmänkin surffibeibe meets peikko. Haltiatukka siintää haaveissa, mutta taitaa jäädäkin haaveeksi.
Apuuni ovat rientäneet Tangle Teezer ja hillitön määrä hoitoainetta. Sain Korresilta testiin kuiville ja vahingoittuneille hiuksille tarkoitetun Almond & Linseed -hoitoaineen. Sen sisältämät manteli ja pellavansiemenet (tai varmaankin niistä uutettu öljy...) kosteuttavat ja uudistavat. Lisäksi hoitsikassa on B5-, ja B3-vitamiineja, jotka lisäävät kiiltoa, hiusten joustavuutta, suojaavat ja vahvistavat hiusta. Muista ominaisuuksista voit lukea tämän linkin takaa: KLIK.
No, lunastaako tämä hoitoaine lupauksensa? Kyllä minun mielestäni. Se kosteuttaa, muttei latista hiusta, mikä johtunee siitä, että silikonit loistavat poissaolollaan. Kaikkein kuivimpaan hamppuun en usko tuotteen kykenevän, mutta se ehkäisee hillitöntä takkuamista. Hiukseni ovat pehmeät ja helposti kammattavat, mutta silti mukavan runsaat. Tuotteessa on voimakas tuoksu, joka jakanee mielipiteet. Itse pidän siitä, tosin pienen totuttelun jälkeen. Kiitosta on annettava myös näppärästä tuubista. Inhoan pakkauksia, joista tuotetta on vaikeaa saada ulos.
Jos haluan tuotteesta vieläkin kosteuttavamman, lisään siihen manteliöljyä ja muhitan sitä pitempään.
Päivän biisi on Joni Mitchellin "The Boho dance." Musiikkia, jonka tahtiin on kiva heilutella tukkaa.
Juuri kun puhuin synkkyyteen vaipumisesta, päätinkin kaivaa oranssin huulipunan naftaliinista. Koska tuntui keväiseltä ja hetken ajan jopa keveältä. Lähdin viettämään iltaa kavereiden kanssa ja olo oli hetken aikaa melkein voittamaton. Joskus on tärkeää leijailla. Syytän melkein yksinomaa oranssia huulipunaa ja värikkäitä paperihelmiä. Nappasin muutaman kuvan sekuntia ennen kuin astuin ulos ovesta. Päätin nyt julkaista ne. Todisteeksi itselleni, että elämä saattaa kuitenkin voittaa. Keltaisia, loisteputkilamppuisia, mutta iloisia. Kamera tarkensi nenään, mutta olenkin aina ollut nenäkäs.
Huomionarvoista on, että aina minä meikkaan samalla kaavalla: silmissä rajaukset ja huulissa punaa. Lupaan pyhästi kokeilla jotain muuta, pian. Ideoita otetaan vastaan. Värikkäät kulmat? Smoky eye?
(Minulla menee myös hermo tämän Bloggerin kanssa - miksi se muokkaa minun kuviani? Lopeta, lopeta heti!)
Huulipunan virkaa toimittaa viimekeväinen Lumenen Rasberry miracle, sävy 09, Kesän odotus.
Päivän biisi on oma coverini Sufjan Stevensin "John Wayne Gacy jr." -kappaleesta. Laita kuulokkeet korville ja tunnustele. Kerro, mitä tykkäät.
No niin, pikkuoravat. Nyt alan vihdoin avata noita Korres-tuotteita. Aloitetaan ehdottomasti eniten käyttämästäni tuotteesta, nimittäin Wild rose 24-tunnin kosteuttavasta ja kirkastavasta voiteesta rasvoittuvalle- ja sekaiholle. Wild rose-tuotteet ovat Korresin "the sarja" ja ruusuisia tuotteita löytyy moneen lähtöön. Sarja on suunnattu yli 25-vuotiaalle iholle, eli olen ottanut pienen (liian pienen, itseasiassa! APUA!) varaslähdön, mutta lieneekö tuo niin vakavaa. Ainakin ihoni on pelkästään kiitellyt.
Voide on yllättävän runsasta ollakseen seka-ja rasvoittuvalle iholle tarkoitettu. Väitänkin, että superrasvaiselle, nuorelle iholle tämä tuote ei ole omiaan. Mutta kaikille meille, jotka tuskailevat sekä rasvaisuuden että kuivuuden kanssa, on tämä voide aika ässä. Se levittyy iholle miellyttävästi, on riittoisaa ja imeytyy ainakin minun ihooni nopsaan. Se sopii mainiosti meikin alle, eli meikkivoide ei lähde rullautumaan. Voiteessa on myös maissijauhoa, joka imee talia ja jättää iholle mattapinnan. En tiedä tuosta kirkastavasta vaikutuksesta, mutta voiteen jäljiltä iho on kauniin kuulas.
Voiteen vaikuttavia ainesosia ovat tietenkin villiruusuöljy, joka sisältää paljon c-vitamiinia, antioksidanttinen ja kirkastava maustekurkuma, valkopaju-uute sekä kosteuttava savanniruohouute. Voide on melko voimakkaan tuoksuinen, eli tuoksuherkille en tätä ensimmäisenä olisi suosittelemassa. Tuotteen incin löytää tästä: KLIK.
Ja kirsikkana kaakun päällä: tuote on pakattu todella kauniiseen ja painavaan lasipurkkiin. Yleensä pihistelen ja ostan tuubiin pakattuja rasvoja, tai korkeintaan muovipurkkeja. Lasi tuntuu jotenkin, no, ylelliseltä ja aikuiselta. Mielikuvamarkkinoinnin tehoa ei todellakaan kannata aliarvoida.
Päivän biisi on luonnollisesti ruusuiseen teemaan sopiva: ihkun Nick Caven ja Kylie Minoquen "Where the wild roses grow."
Viilankantolupa-blogin Petra haastoi esittelemään luottomeikkinsä Instagramissa. No, koska tämä oli niin mukava ajatus, ajattelin esitellä omaa naamaani Instan ulkopuolellakin. Koska tältähän minä näytän, jos meikkaan. Nykyisin vedän vaan aika usein paljaalla. (Tirsk.)
Siispä näillä mennään: kunnon kulmat, pikkaisen siipeä silmissä ja tummat huulet. Huulipunaa on oltava. Ja toki iho pitää pohjustaa tasaisemman väriseksi, terveisin Tilkkutäkki-90.
Kivasti nuo kuivat huulet kökkööntyy. Kamera oikein korostaa tätä!
Lempparipunani on aina vaan ihana Macin Diva. Nyt kuumottelen paria muuta tummaa Macin punaa: Sin, Cyber, Film noir tai jokaisen bloggarin ikisuosikki Heroine olisi saatava meikkipussiin. Kevät koittaa kaikille, mutta itse vellon mieluusti synkkyydessä, niin kosmeettisessa kuin henkisessäkin.
Mitä vitsiä, Blogger blurrasi tästä värit! No, antaa mennä.
Pohjalla hyväksi havaittu Lumenen CC, ripsissä Isadoran Buid-up mascara (vedenkestävä) ja kulmissa nyt sitä Rimmelin kulmavahaa, lineri Lumenelta. Huulet rajaan ihan Seppälän huultenrajauskynällä, sävyn nimi Tulip.
Päivän biisi on älyttömyyksiin ja hölmöilyyn sopiva Steve Winwoodin Valerie. Tätä meitsi bailaa aamuisin. Kertsin tuntee ehkä kaikki. Plus tuo video, tuulikone anyone?
Jos et muuten seuraa minua vielä Instagramissa, minut löytää sieltä nimellä @fannilaurella. Sekoilen antaumuksella, kivana bonarina kissoja. Ja hullu määrä selfieitä. Kantsii tsekata, koska mulla on mielenkiintoinen elämä.
Olen ollut Lumenen kulmageelin uskollinen käyttäjä jo vuodesta 2008. Olen kuluttanut sitä tuubitolkulla, ja olen ollut tyytyväinen. Koska ruoho on harvemmin vihreää aidan toisella puolen, en ole kokenut tarvetta vaihtaa nuorempaan malliin. Liittomme on ollut onnellinen.
Viime aikoina markkinoille on kuitenkin putkahdellut uutuuksia. Ne ovat lupailleet kauniita asioita, ja olen huomannut pääni kääntyilevän.
Ja pian väistämätön tapahtui: tein syrjähypyn. Kiikutin kassalle Rimmelin Brow this way -kulmavahan. Aluksi yhteiselomme oli suloista. Rimmel tarjosi minulle jotakin sellaista, mitä Lumene ei. Se antoi runsaasti enemmän väriä. Sen pieni harja taipui ennennäkemättömiin asentoihin.
Pian aloin kuitenkin kaivata vanhaa kumppaniani. Rimmel olikin ärhäkkä: tavaraa tuli helposti sudittua kulmille aivan liikaa. Kulmakarvat klimppiintyivät toisiinsa, ja lopputulos oli koominen. Rimmel oli luotettavaan Lumeneen verrattuna täysin arvaamaton.
Ja tämä on lopputulema: miksi vaihtaa uudempaan malliin, kun vanha toimii? Jos se ei ole rikki, miksi edes korjata? Rimmel on kelpo kulmavaha, mutta Lumene on vaan parempi. Se tekee nätimpää jälkeä kuin vähän kömpelö Rimmel.
Ja näin paljon saan tekstiä aikaan KULMAVAHASTA, kun akateeminen kirjoittaminen takkuaa. Jep.
