Kymmenes luukku! Alle kaksi viikkoa jouluun, jee!
Aikuisuus on välillä mälsää: itkupotkuraivarit eivät ole sosiaalisesti hyväksyttäviä, pallomeriin ja huoltoasemien leikkipaikkoihin ei sovi ryntäillä, ja itsestään vastuun ottaminenhan on ihan kammottavaa. Siksipä joulu onkin mitä passelein juhla tällaiselle vastuunpakoilijalle: vuodessa on muutama viikko, jolloin saa intoilla ja riehua ja olla täynnä jännitystä. Saa olla vähän lapsekas jälleen. Joulu on lasten juhla, ja hitsi, I wanna party like it's 1995!
Meillä kotona se olen minä, joka pitää huolta siitä, että kaikki on juuri niinkuin kuuluukin. "Isi, sun on pakko hakea kuusi!"; "Hei, tottakai me herätään seiskalta aamulla katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa!" "Miten niin ei lahjoja!? Mä haluan lahjoja!"
Joo, eihän kaikki mene aina juuri niin kuin minä/se iso kakara minussa haluaa, mutta on yksi juttu, josta ei tingitä: minun on pakko katsoa Lumiukko. PAKKO. Homma menee näin: klo 11.30 Joulupukki alkaa lopetella kuumaa linjaa. Pianotonttu alkaa soittaa "Walking in the air:ia." Minä huudan kuin hinaaja kaikkia pitämään turvat kiinni ja ovet lukittuina. Pikkuveljet kokoontuvat seuraamaan, koska se pillittää.
Ja ainahan minä pillitän, vuosi vuodelta aikaisemmin. Viimeksi jo siinä kohtaa, kun särisevä kuva ilmestyy ruudulle, ja kertojaääni aloittaa:
"I remember that winter because it had brought the heaviest snows I had ever seen. Snow had fallen steadily all night long and in the morning I woke in a room filled with light and silence, the whole world seemed to be held in a dream-like stillness. It was a magical day... and it was on that day I made the Snowman."
Aikuisuus on välillä mälsää: itkupotkuraivarit eivät ole sosiaalisesti hyväksyttäviä, pallomeriin ja huoltoasemien leikkipaikkoihin ei sovi ryntäillä, ja itsestään vastuun ottaminenhan on ihan kammottavaa. Siksipä joulu onkin mitä passelein juhla tällaiselle vastuunpakoilijalle: vuodessa on muutama viikko, jolloin saa intoilla ja riehua ja olla täynnä jännitystä. Saa olla vähän lapsekas jälleen. Joulu on lasten juhla, ja hitsi, I wanna party like it's 1995!
Meillä kotona se olen minä, joka pitää huolta siitä, että kaikki on juuri niinkuin kuuluukin. "Isi, sun on pakko hakea kuusi!"; "Hei, tottakai me herätään seiskalta aamulla katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa!" "Miten niin ei lahjoja!? Mä haluan lahjoja!"
Joo, eihän kaikki mene aina juuri niin kuin minä/se iso kakara minussa haluaa, mutta on yksi juttu, josta ei tingitä: minun on pakko katsoa Lumiukko. PAKKO. Homma menee näin: klo 11.30 Joulupukki alkaa lopetella kuumaa linjaa. Pianotonttu alkaa soittaa "Walking in the air:ia." Minä huudan kuin hinaaja kaikkia pitämään turvat kiinni ja ovet lukittuina. Pikkuveljet kokoontuvat seuraamaan, koska se pillittää.
Ja ainahan minä pillitän, vuosi vuodelta aikaisemmin. Viimeksi jo siinä kohtaa, kun särisevä kuva ilmestyy ruudulle, ja kertojaääni aloittaa:
"I remember that winter because it had brought the heaviest snows I had ever seen. Snow had fallen steadily all night long and in the morning I woke in a room filled with light and silence, the whole world seemed to be held in a dream-like stillness. It was a magical day... and it was on that day I made the Snowman."
Byää.
Ja sitten se filmi on ihana ja sydäntäraastava. Pelkkä tieto siitä, että kohta se sulaa romauttaa maailmani joka-ikinen-vuosi. Ja kun Lumiukko lopussa sulaa, koko muu perhe toljottaa, joko se itkee. Ja minä itken. Kuin lapsi.
Koska Lumiukko on niitä viimeisiä jäännöksiä lapsuudesta. Kun Lumiukko sulaa, sulaa lapsuuskin.
Byää.
Yleisradio, jos joskus otat Lumiukon pois ohjelmistostasi, lähetän vihaista palautetta. Ja limaa.
Päivän musiikkikappale ei muuten ole "Walking in the air." Säästelen sitä aattoon. Päivän biisi on Kate Bushin "Misty" eli Aikuisen naisen Lumiukko.
Hmm, kylmää tiistaita!
Kuvat: www.telegraph.co.uk, britishcomicawards.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit!