Red lips, kiss my blues away

Huolimatta viehtymyksestäni huolettomaan grunge-estetiikkaan ja helppoihin aamuihin, rakastan huulipunaa. Melko sama, mikä väri, minä rakastan, ja olen varmaan kaikkia kokeillutkin.

Muistan ensimmäisen punani, tai ennemminkin vihreäni. Sain sen serkultani, se oli vihreää, tahmaista ja hohtelevaa. Seitsemänvuotiaana tyyli oli tavallaan hakusessa, ja hei, se oli 90-luvun loppua. Myös valkoista tuli sotkettua huulille. Voi, ysärinostalgia! Myöhemmin olen käynyt läpi mustat, tummanliilat, pinkit (sekä ruotsin- että fuksian), glitterit, nudet, ruskeat, punaiset ja korallit.

 Huulipuna pelastaa päivän, se saa kasvot näyttämään eloisilta (no joo joo, ei se musta!)  ja nostaa tylsän asun uudelle tasolle. Nudepunat ovat helppoja, mutta itse olen värin perään. En ehkä vihreää enää käyttäisi, mutta sen vastaväri sen sijaan toimii. Punainen huulipuna on ihanaa. Sehän on ihan yleismaailmallinen fakta. Katsokaa muotinäytöksiä, elokuvia, valokuvia, maalauksia. Viimeisen 100:n vuoden aikana punainen on ollut aika suosittua.

Oikean sävyn löytäminen on hankalaa. Itse omistan useita melkein hyviä, mutta joku niissä tökkii. Oma punamieltymykseni on matta, tumma, lämmin ja viiniin vienosti taittuva. Luulisi että näillä eväillä löytyisi. Viimeksi tänään kiersin Sokoksella ja rullailin testereitä, ja kaikki punaiset ovat joko liian kylmiä, kirkkaita, kiiltäviä tai hileisiä. En halua hileitä, kävin ne läpi kun tykkäsin Spaissareista.  Etsintä jatkuu, ja aion vielä löytääkin! Tässä inspiraatiokuva. Täydellisyyttä hipova sävy!

"Etsin kunnes löydän sun, en lopettaa voi kuitenkaan. 

Miten rauhaton oon yhä vain, jotain multa puuttunee."

Markku Aro laulaa selkeästi huulipunan metsästyksestä!

kuvat: amazon.com, Beautylish