Samulin näköinen nainen

Perjantain kunniaksi avaudun ja kerron, että elämäni pahin trauma on, kun kaverini tokaisi minun näyttävän ihan Samuli Edelmannilta. Olimme seitsemäsluokkalaisia, mutta silti, yhä vain kirpaisee.

Enkä väitä, että Samuli olisi mitenkään vastenmielinen mies, päinvastoin. Mutta itse en ole mies. Eikä kai kukaan 13-vuotias, murrosiän kanssa kamppaileva tyttö halua kuulla näyttävänsä siihen aikaan hieman tuhdimmassa (Häjyt-periodi) kunnossa olevalta mieheltä. (Tilannetta ei suinkaan helpota se, että tässä viime kuukausina eräs toinen vääräleuka totesi minun näyttävän M.A.Nummiselta.)



Ja tästä aasinsilta syvälliseen ajatukseen: se, mitä sanon jollekin toiselle, saattaa seurata häntä ikuisesti. Sen sijaan, että heittelisimme eetteriin typerää kritiikkiä, voisimme puhua toisillemme lempeästi. Maailma tarvitsee kehuja, jotka kumpuavat sydämestä, ja rakkautta, ei sivalluksia ja sarkasmia. (Okei okei viekää minut giljotiiniin, nimimerkillä "Sarkastikko"!) Hymy ei kulu käyttämällä. Ja voisihan sitä joskus sanoa ystävälleen, kuinka kaunis/komea hän onkaan. Ei se ole noloa. Noloa on olla sanomatta. Minua hävettää, kun olen sanonut ystävääni Martti Syrjän näköiseksi. Ja toisaalta ollaanhan me melkoinen parivaljakko, Samuli ja Martti.

"Jos mä ja toi Jippu mentäis seisomaan vierekkäin, kaikki pyytäis meitä laulamaan 'Jos sä tahdot niin'."

Kaunista ja ennenkaikkea armollista viikonloppua! Rakastetaan toisiamme. Rakkautta säestämään ihanan look-a-likeni mestariteos (joka on vielä parempi pikkuveljen kanssa autossa laulettuna ja vihellettynä.)

http://www.youtube.com/watch?v=J62Z8IpWWLk

(Olen pahoillani!)


Kuva: Filmgoer.fi

Löydöksiä (ja yksi turhake)

Aloitan mainoksella: te, jotka satutte liikkumaan Rauman suuntimilla 4.12, tervetuloa kuulemaan lauluyhtyemusiikkia! Myytti (ryhmä paikallisia tyyppejä) johdattelee yleisön jouluun. Siellä tavataan! Ja jos tulee nälkä, kannattaa katsastaa Cafe Luwila, josta saa todella hyvää salaattia, erikoiskahveja, teetä, kakkuja ja vaikka mitä. (En ehkä ole ihan puolueeton arviossani jostain syystä, mutta uskokaa silti!;)) Lisäksi kahvila on tunnelmallinen ja sopivasti moderni. Ja henkilökunta on ihan parasta.

Etsivä löytää! Aikaisempi huulipunapostaukseni saa jatkoa, sillä löysin sen oikean (huulipunan siis!) Ihanaiseni on MACin mattapunasarjan "Chili". Sävy tuo silmieni värin esiin ja ei todellakaan kiillä. Autuudellani ei ole rajaa. No joo, liioittelen, huulipunahan se vain on. Mutta hymyilen nyt leveämmin, huulipunaa hampaissa.

Uusi kamerani muuten saapui torstaina. Viikonlopun sukujuhlaa siis säesti iloisen lapsen räpsräps. Ja kamera on ihana. Ja mukana tuli SodaStream. Mietin vieläkin, mihin sijoitan laitteen. Ja miten sitä käytetään? Ja mihin muka tarvitsen sitä? On sellainenkin nyt sitten.

Sisustusideoita suorastaan pursuilee päästäni koska oon niin sairaan luova ja taiteellinen (eikös blogikulttuuriin kuulukin itsekorostus? Sitähän tämä kaikki on.) ja tässäpä vinkki: jos omistaa runsaasti korvakoruja, tietää, että niitä on hankala sijoitella nätisti ja käytännöllisesti esille. Mariskoolin reunoille mahtuu aimo läjä killuttimia, ja loput menevät kulhon sisään. Kätevää! Siisti ja kaunis turhamaisuuspöytä/hylly/laatikko parantaa päivää. Joskus vielä hankin kokonaisen hyllyn kaikelle kosmetiikalle ja koruröykkiöille. Ja hajuvesille!

Ja vielä löytö Helsingistä: etsin jatkuvasti edullisia pashminoita, ja tänään sattumalta kävelin Kaisaniemenkadun Fiorellan ohi. Liikkeen vaatteet eivät voisi olla kauempana tyylistäni, mutta ajattelin silti poiketa sisään. Ja kas! Edullisia pashminoita, ja värivalikoimaakin oli. Huivit on aina jees.

Kukahan sanoi, ettei materia tee onnelliseksi? (No eihän se teekään. Oikeasti.)

Oivallusten iltapäivä

Aina kannattaa poiketa divariin. Hyviä kirjoja ei voi koskaan olla liikaa. Tosin itse en lukiessani ole läheskään yhtä kujeileva ja tyylikäs kuin tyttö Antoni Pietro Rotarin maalauksessa. Lähinnä mutrusuinen ja otsa rypyssä.

Lisää oivalluksia: aina kannattaa myös investoida huulipunaan ja uuteen kameraan, tuloksia nähtävissä jahka se saapuu, hihhihjee!

Flunssaisin terveisin. Niisk.

Ps. Myyn vanhan kamerani! Se on Olympus SP-560UZ, ihan mukavasti palvellut jättipokkari. Jos nappaa, tee tarjous. 

Joko joko joko??

Ilmassa alkaa olla malttamattomuutta. Uusin Nyt-liite lisäsi jännitystä, joka kihelmöi minua kuin muurahaiset pöksyissä. Loppumetreillä alkaa olla jo hermostuksissaan, miksei se jo tule? Joko joko joko?

Enkä tarkoita joulua, vielä. Kate Bushin "50 words for Snow" ilmestyy 21.11! Sinkkulohkaisu "Wild Man" lupaa jotain maagista. Albumi rakentuu lumen ympärille, ja koska olen tällainen talvi-intoilija. uskon, että teema on ainakin itselleni koskettava. Ja Kate Bush ei voi tehdä mitään, mikä ei koskettaisi minua (jos unohdetaan tuo Directors cut, joka oli aivan kamala. Miksi tehdä uudet versiot muutenkin hyvistä biiseistä ihan samalla tavalla kuin ne alkuperäiset?)

Kate on ensimmäisiä artisteja, jotka räjäyttivät tajuntani, kirjaimellisesti. Naisen maaginen ääni, joka on vain parantunut vuosien mittaan, rohkeat tekstit ja kunnianhimoiset levykokonaisuudet avasivat minulle aivan uuden maailman. Katen tapa tehdä musiikkia on jotain suurempaa mystiikkaa. Muistan, kun kuulin "The Hounds of Love" -albumin ensimmäistä kertaa. Kuuntelin sitä putkeen yhdeltä istumalta varmaan 10 kertaa. Enkä ole vielä vuosienkaan jälkeen kyllästynyt artistiin, sillä jotenkin onnistun aina löytämään jotain uutta Katen biiseistä, uusia suosikkeja, uusia sävyjä, uusia tulkintoja.

Ja naisen edellinen, "Aerial" (joka on muuten kesälevyjen aatelia, kuunnelkapas juhannuksena kun ajelette maaseudulla!) ilmestyi kun olin yläasteella. Vuosien odotus siis toivottavasti palkitaan.  Katelta on turha odottaa maailmankiertueita tai hirveitä määriä haastatteluja, mikä on tavallaan parempi, sillä näin musiikkiin saa tutustua itse vailla ennakkokäsityksiä ja -tulkintoja.

Harvoin mikään levy saa minut ryntäämään levykauppaan, mutta "50 words for Snow" taitaa laittaa minullekin tulta pehvan alle. Viimeksi sama efektin aiheutti Lumen Valon "Miraculum".

Jännää jännää JÄNNÄÄ!

Kuva: Kate Bush Archives

Red lips, kiss my blues away

Huolimatta viehtymyksestäni huolettomaan grunge-estetiikkaan ja helppoihin aamuihin, rakastan huulipunaa. Melko sama, mikä väri, minä rakastan, ja olen varmaan kaikkia kokeillutkin.

Muistan ensimmäisen punani, tai ennemminkin vihreäni. Sain sen serkultani, se oli vihreää, tahmaista ja hohtelevaa. Seitsemänvuotiaana tyyli oli tavallaan hakusessa, ja hei, se oli 90-luvun loppua. Myös valkoista tuli sotkettua huulille. Voi, ysärinostalgia! Myöhemmin olen käynyt läpi mustat, tummanliilat, pinkit (sekä ruotsin- että fuksian), glitterit, nudet, ruskeat, punaiset ja korallit.

 Huulipuna pelastaa päivän, se saa kasvot näyttämään eloisilta (no joo joo, ei se musta!)  ja nostaa tylsän asun uudelle tasolle. Nudepunat ovat helppoja, mutta itse olen värin perään. En ehkä vihreää enää käyttäisi, mutta sen vastaväri sen sijaan toimii. Punainen huulipuna on ihanaa. Sehän on ihan yleismaailmallinen fakta. Katsokaa muotinäytöksiä, elokuvia, valokuvia, maalauksia. Viimeisen 100:n vuoden aikana punainen on ollut aika suosittua.

Oikean sävyn löytäminen on hankalaa. Itse omistan useita melkein hyviä, mutta joku niissä tökkii. Oma punamieltymykseni on matta, tumma, lämmin ja viiniin vienosti taittuva. Luulisi että näillä eväillä löytyisi. Viimeksi tänään kiersin Sokoksella ja rullailin testereitä, ja kaikki punaiset ovat joko liian kylmiä, kirkkaita, kiiltäviä tai hileisiä. En halua hileitä, kävin ne läpi kun tykkäsin Spaissareista.  Etsintä jatkuu, ja aion vielä löytääkin! Tässä inspiraatiokuva. Täydellisyyttä hipova sävy!

"Etsin kunnes löydän sun, en lopettaa voi kuitenkaan. 

Miten rauhaton oon yhä vain, jotain multa puuttunee."

Markku Aro laulaa selkeästi huulipunan metsästyksestä!

kuvat: amazon.com, Beautylish

Pasila state of mind

(En ole maailman paras otsikoija, todellakaan. En ole edes toiseksi paras.)

Olisi ihana blogata ihanasta kodista, jossa on ihana sisustus ja ihana feng-shui. Nyt nauran räkäisesti. Paikka jossa asun, ei ole ihana. Se on ruma, betoninen, maalarinvalkoinen, harmaa, muovimattoinen, talvella hiivatin kylmä, pieni ja epäkäytännöllinen. Käytävä on sotkussa, haisee, ulko-ovella on roskia ja tupakantumppeja, ja pyörävarasto on ärsyttävän täynnä. Hissi on hidas, ja jos tulee vieraita, täytyy jokaiselle avata ala-ovi erikseen.

Onhan tämä aina sotkussakin. Ja näkymä ikkunasta on joskus maailman masentavin:

Mutta kuinka rakastankaan tätä paikkaa. Ensireaktioni tänne muuttaessani oli itku. Itkettäähän tämä vieläkin välillä, mutta miten typerää se on! Minulla on koti, siis sellainen, jossa on seinät ja katto. Se on enemmän kuin monella. Minulla on ihana kämppis, jonka kanssa saan jakaa tahmean jääkaapin lisäksi aika palan elämästäni. (Kämppis on myös tyylituomarini ja avustanut useissa kiperissä pulmissa, tyyliin "mitä mä laitan päälle ääää!") Minulla on se tahmea jääkaappi. Eikä tämä sisustuskaan niin pölhö ole, jotenkin olemme onnistuneet tekemään tästä itsemme näköisen niissä puitteissa, joissa se on mahdollista. Ja vaikka tilaa on nihkeästi, on sitä aina sen verran, että voi kutsua ystäviä istumaan ilta ja häiritsemään naapureita. Jopa Itä-Pasila näyttää viehättävältä kynttilänvalossa. 

Niin ja ne naapurit. Kohtaamiset ovat välillä (surku)hupaisia. Joskus hississä on pesukone, ja se raahataan omaan kämppään yhden kaveripojan avulla (ei niin helppoa kuulkaas!) ja kesken kaiken aukeaa ovi, ulos kurkistaa pää, joka katseltuaan hikisenä ahertavia pesukonevarkaita toteaa: "Ai, se oli teidän. Mä ihmettelinkin aamulla kenen pesukone on hississä." Samalta naapurilta lainattiin aiemmin viinipullonkorkinavaajaa (sanahirviö!!) Pesukone ei edes toiminut, jos se ketään yllättää, mutta se symboloi arkeani oivallisesti. Täynnä yllätyksiä ja appelsiininkuoria.

Naapureina on myös laittomia maahanmuuttajia, huumehörhöjä, ihan normaaleja hörhöjä, bilettäviä poikia ja vaivaantuneita hissimatkoja ("Are you from India?" "No, I'm from Pakistan.") Ja gettoparveke, josta näkee Kumpulaan, jos sinne uskaltaa ensin mennä. Ja aamulla aurinko nousee Pasilaankin. 

Ehkä me täältä muutamme poiskin, tai siis melko varmasti muutamme, mutta juuri nyt tässä on hyvä. Ja jos joku on häirikkö tai hörhö, se olen minä itse, sillä saatan äityä laulamaan kovaäänisesti milloin vain, nauraa maanisesti keskellä yötä tyhmille YouTube-videoille, tai paukuttaa rumpukapuloilla patteriin. 

Jay-Z:tä mukaillen: "Now you're in Itä-Pasila, concrete jungle where dreams are made of, there's nothing you can't do." 

Tervetuloa meille, meillä on aina teetä!

Hei.

Vastakohdat viehättävät. Ristiriitaisuudet ovat kiehtovampia kuin yksiselitteisyydet, vaikka kovasti yritämmekin kaiken saada suoraksi ja helposti nieltäväksi. Elämä on kiehtovaa, kun kaikkea ei voi selittää.

Sama ihminen voi pitää keskiaikaisesta kirkkomusiikista ja Princestä.

Sama ihminen voi nauraa yhdessä hetkessä kaikelle (KAIKELLE) ja toisessa itkeä "kun missään ei ole mitään mieltä" (Aikaa kahden välillä kuluu parhaimmillaan 20 minuuttia.)

Sama ihminen voi tehdä vaikka mitä ristiriitaiselta vaikuttavaa.

Päässä kirjastollinen tietoa, ja sielussa jukeboksillinen levyjä. Se saattaa räjähtää silmille jonakin kauniina päivänä. Sitä odotellessa yritän haalia tätä kaikkea kasaan, vaikka jotenkin tuntuu, että kun yhden asian ymmärtää, toinen luikahtaa käsistä ja on taas vähän enemmän kujalla. Elämä on ihanaa juuri siksi. Ei kai kukaan valmiiksi tule. Hullummaksi vain.

Matkalla lopulliseen valmistumiseen on melko nasta nauttia ainakin seuraavista asioista:

Jumalan loputon hyvyys.

Tee.

Vuodenajat.

Musiikki.

Historia.

Suklaakeksit.

Koulu.

Spotify.

Muistivihot.

Pyöräily.

Kynttilät.

Puhdas pyykki.

Latina.

Wes Anderson.

Kirjat.

Helsinki.

Rauma.

Huumori.

Materialismi.

Villasukat.

Trivial Pursuit.

Joukkoliikenne.

Lumen Valo.

Kansantanssi.

(Jos vaikutan nörtiltä, se johtuu siitä, että olen sitä. Kaikki cooliuden yritykset ovat surullisia. Tämäkin taitaa olla sellainen. Voi voi.)

"Koivesta kanaa, sarvesta härkää."

Tervetuloa mukaan!

http://www.youtube.com/watch?v=mNMQu5LXaeI