maanantai 18. helmikuuta 2019

Kohti minimalismia?

Minimalismi, tuo ah niin trendikäs sana! Ja mikäpä jottei, sillä tietynlainen Nuuskamuikkuilu tuo mielenrauhaa. Konmarittaminen on ollut trendikästä jo jonkin aikaa, ja onkin varmasti ihan toimiva metodi. Itse vaan kavahdan siihen liittyvää henkisyyttä, joka tuntuu minulle täysin vieraalta ja sopimattomalta. Sen sijaan ihan järkiperäinen minimalismi vetoaa minuun kovasti. Sillä kuten aiemmin olenkin jo paasannut, yletön tavaramäärä ahdistaa. Ja haaliminen on vaan ympäristön kannalta kuormittavaa. Meillä on jatkuva tarve hankkia aina vaan lisää. Se on loputon kehä. En toki omassa elämässäni usko siihen, että vain passilla ja hammasharjalla tulee toimeen, enkä koe mielekkäänä esimerkiksi sitä, ettei minulla olisi levyjäni tai kirjojani. Omalla kohdallani minimalismi ei olekaan sitä, etten omista mitään. Mutta mikä on tarpeen ja mikä ei? Tätä olen pureskellut paljon.

Tässäpä oikeastaan se meikkipussi, jolla tulisin oikein hyvin toimeen.
Jokin tumma luomiväri satunnaisten rajausten tekoon tosin unohtui. 
Katsoin viime viikolla Netflixistä dokumentin nimeltään Minimalism - A documentary about the important things. Se oli ravisteleva kokemus. Järkiperäinen, kiihkoton ja silti todella syvällinen dokkari sai minut ajattelemaan suhdettani tavaraan. Että olen ennen ostanut tunteellisesti, lohduttaakseni itseäni tai jotain ihanneminää ajatellen. Se on varmasti aikanaan ollut aika luonnollinenkin tapa reagoida elämän synkkyyteen. Että ostamalla uuden huulipunan on saanut edes hetkellisesti lohtua tykyttävään pahaan oloon. Kosmetiikka oli pahimman masennuksen aikana minulle ihan oikeasti tärkeä juttu. Mutta nyt haaliminen vähän nolottaa.

Uuden ostamisesta saatu onnentunne on kovin lyhyt. Se erikoisen värinen huulipuna jäi lopulta laatikkoon pölyttymään ja luomivärit koskemattomiksi. Vaatteet kaappiin tai ryppyyn lattialle. Olen joutunut toteamaan, että ehkä olenkin nykyisin se tyyppi, joka käyttää päivittäin punaista huulipunaa. Tai, jos oikein villiksi heittäytyy, viininpunaista tai nudea. Miksi minun siis pitäisi omistaa jokin hullun värinen puna? Miksi minulla on todella monta luomiväripalettia tai -nappia? En käytä niistä edes puolta. Tai miksi ostan vaatteita ihanneminälle, joka on kukkamekkoon ja valkoiseen pellavaan pukeutuva luonnonlapsi. Olen ehdottomasti ja valitettavasti luonnonlapsi, mutta en pukeudu kukkamekkoon, enkä missään nimessä valkoiseen. Minulla on melkein aina farkut ja musta paita päällä. Ja niissä vaatteissa koen oloni mukavaksi ja kotoisaksi. Pukeutumistyylini on oikeasti aika minimalistinen ja tavanomainen. Utilitaristinen, jopa. Ne ihanneminän vaatteet jäävät lojumaan kaappiin. Ne ovat ihania, mutta ne eivät ole minua. Ne ylläni minulla on vaivaantunut olo. Ne saavat aikaan ahdistusta, kun kaappi on täynnä ja silti ei ole mitään päällepantavaa. Tarvitsenko oikeasti useat farkut? Enkö mieluummin omistaisi parit hyvät, joita on ilo käyttää? Pitääkö minun hankkia kaappiini kaikkea ihan kivaa ja trendikästä, jos vaikka kuitenkin tulisi käytettyä, vaikka tiedän jo kaupassa, että no no senor. (Ja sitten se suuri kysymys: miksen heitä näitä reikäisiä alkkareita menemään.)



Ostaminen ja omistaminen saattaa tuoda hetkellistä iloa, kunnes pian täytyy taas saada ostosfiksit ja ostaa lisää. Mikä noidankehä! Ja luopuminen, se on hankalaa. Tavarasta tulee suojamuuri, ja uudesta tavarasta ihanne. On vaatinut todella suurta ajattelutavan muutosta ja raskailta tuntuviakin valintoja päästä näinkin pitkälle. Ja näinkin pitkällä olen kesken ja sorrun ihan idioottimaisiin juttuihin.

Tyhjensin vaatehuonetta ja ihan valtava läjä vaatteita meni kellariin. Se tuntui hetken aikaa ikävältä, mutta lopulta olo oli puhdas. En edes muista mitä pistin pois. Tyhjensin meikkilaatikkoa, ja laitoin useamman luomivärin pois. Aion antaa ne eteenpäin ystäville. Seuraava askel on myydä ja lahjoittaa ylimääräiset vaatteet. Parissa Facebookin kirppisryhmässä olenkin onnistunut pistämään rojua kiertoon. Ja jo nyt tuntuu, että olen saanut elämääni kirkkautta ja rauhaa. Ja on upea oivallus, etten koe tarvitsevani mitään. Ei ole ihanneminää, jolle ostaa vaatteita. On Fanni, joka tykkää tylsästä. On Fanni, joka viihtyykin laadukkaissa perusvaatteissa. On Fanni, joka käyttää aina samaa huulipunaa. Ja silti, on Fanni, joka rakastaa kirjojaan, levyjään, vaatteitaan, kasvejaan, hajuvesiään, astioitaan, huonekalujaan ja kenkiään. Konmarin "spark joy" on tässä kohtaa ihan hyvä ajatus. Ne asiat, jotka saavat minussa aikaan iloa, saavat jäädä. Muu joutaa pois, ja se tuottaa vasta tuottaakin ihan valtavaa iloa. Minun ei tarvitse tarvita tavaraa. Tarpeeni ovat aivan muualla, haluan rakkautta ja mielekkyyttä. Haluan olla vähemmän markkinakoneiston orja ja kuluttaja, enemmän Fanni. Siinäpä tavoitetta kerrakseen, huhhuh.



Tällä hetkellä mieletöntä iloa ja tyydytystä tuo kasvien kasvattaminen ja uusien silmujen seuraaminen. Onhan ne kasvitkin omaisuutta, mutta niin erilaista. Menninkäisenlehti ja palmuvehka vaan puskevat uutta lehteä. Iloa tuo myös se, että opettelen arvostamaan sitä mitä minulla on. Suosittelen kokeilemaan!

Loppukevennyksenä: paiskasin ystävääni Lottaa semiaggressiivisesti mutamalla vaatteella ja meikkituotteella. Hän pohti, että kehtaako ottaa kaikkea. Lähes ärähdin, että "Vie nyt hyvänen aika pois nämä mun nurkista pyörimästä!" Ja lopulta hän kysyi huvittuneena: "Ootsä Fanni kattonu paljonki minimalismivideoita Youtubessa?"
"Hä, ai kuinnii?" Ja vastaus on tietenkin, että olen. Voi tottavie minä olen. Terkuin, hurahtanut tavaravuoren sisällä.

Ja kun näen, että eteenpäin laittamani tavarat saavat uuden elämän ei luopuminen harmita pätkääkään. Decluttering, jossa tavaraa päätyy kaatikselle muuten vaan on karsea ilmiö, sos.



“I've found that the less stuff I own, the less my stuff owns me.”
― Nathan W. Morris

Samaistutko vai oletko täysin vastarannalla? Kirjoituksen kuvituksena muuten sellaisia juttuja, joista en hevillä luovu: kirjavuori, Mummun ja Ukin matto, isän vanha kitara, Mummun ja Vaarin taulu. 

Valoisaa alkavaa viikkoa! Muista: sinä itsessäsi olet arvokas ja hyvä!

Ps. Sori tää on ollut ihmeellistä ränttäystä koko ajan. Mielessä on vaan niin isoja keloja jotka tuntuvat muuttavan elämää. Täytyy varmaankin keksiä jotain kevyttä välillä, en halua muuttua siksi raskaaksi ja ärsyttäväksi paasaajaksi. Terkuin, Piisamirotta.

18 kommenttia:

  1. Tää oli ihana teksti <3 Samankaltaisia ajatuksia on ollut viime aikoina paljon itselläkin. Mulla alkoi Fammon kuoleman jälkeen (2017 syksyllä) sellainen luopumisen kausi, että oon antanut tosi paljon tavaraa pois. Muistan, miten ihanan puhdistavalta ja vapauttavalta tuntui myydä kokonainen vaatekaappi ja antaa pois melkein kaikki vaatteet sen sisältä. Vein UFFin keräyssäiliöihin ihan jotain merkkitavaraakin ja annoin eteenpäin. Haluaisin edelleen pitää vaatekaapin sellaisena ihanteellisen väljänä. Mutta noh, myönnettävä on, ettei ihan vielä olla siinä pisteessä, vaikka tavoite onkin jo selvänä :D Kosmetiikan kanssa ollaan vieläkin heikommilla jäillä, kun se on kuitenkin mun päätyö. Tavaraa siis on paljon, mutta onneksi annan sitä jatkuvasti paljon eteenpäinkin, enkä itse osta turhia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla!<3 Myös minulla isovanhempien poismeno oli alkusysäys tällä tiellä, tosin se lopullinen oivallus tapahtui paljon myöhemmin. Kuoleman edessä vaan tajuaa, että mitään tavaraa ei täältä mukanaan vie. Luopuminen on hyvää surutyötä!

      On kauheaa kun tavarasta tulee painolasti! Haluan että voin arvostaa omaisuuttani sellaisella terveellä tavalla. Ja tuo miten annat eteenpäin helposti on hienoa! Ja työn takia tavaran saamisesta en itse kantaisi huonoa omaatuntoa, koska hei, se on sun työ! Itse hajoilen aina kun pitää työn takia tuottaa niin paljon paperiroskaa nuottien muodossa. Minkäs teet. :D

      Poista
  2. Mä löysin eilen illalla youtubesta Konmarinointi-videot, joissa pääasiassa ihmiset käy läpi vaatekaappejaan. Vuoron perään järkytyn siitä tavaran määrästä mitä ihmisillä on (tarviiko joku oikeasti 20 takkia!?!?) ja ilahdun siisteistä, tyhjentyneistä kaapeista. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, niin tyydyttävää! Muistan vuosien takaa hoardereista tehdyt ohjelmat, joissa kaksi naista meni koteihin ja siivosi/heitti tavaraa pois. Ne olivat uskomattoman upeaa katsottavaa. :D

      Poista
  3. Mä en ikinä ryhtynyt Konmarin kirjoja lukemaan, kun mun äiti antoi mulle siitä niin vääristyneen mielikuvan. Äiti on aikamoinen hamsteri, ja väitti kivenkovaa, että Konmarittamisessa on kyse siitä, että mitään ei saisi omistaa, ja käski koko lähipiiriä olla kajoamatta siihen kirjaan. Nyt vuosien jälkeen innostuin katsomaan Konmarin ohjelmaa netflixistä, ja mua harmittaa, etten tutustunut käytäntöön aiemmin. Oon tosi tunneihminen, ja just toi "spark joy" on mulle tosi järkeenkäyvä metodi tavaran läpikäymisessä. Ohjelman katsomisen jälkeen oon käynyt paljon tavaroita läpi, ja saanut järjestystä meidän minimaaliseen yksiöön :D

    PS; oon tosi iloinen, että tällaisia postauksia näkee nykyisin useammin, ja jos minimalismista haluat jatkossa kirjoittaa lisää, mä ainakin odotan niitä postauksia innolla! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli pitkään vähän nihkeä kuva Konmarista, koska mielestäni koko homma oli ihan kultti, ja vähän samankaltainen luulo, että mitään ei saisi omistaa. Kulttiudesta olen vieläkin vähän samaa mieltä, mutta se pohja-ajatus on hyvä. Kaikesta omaisuudesta ei toki voi tai kuulu saada iloa, tai itse nyt en sinänsä filistele vasaraa tai moppia, vaikka ne tarpeellisia ovatkin. :D

      On siistiä, miten paljon ihmiset saavat apua näistä. Toivon että minimalismiliike voisi edes vähän olla vaikuttamassa kulutushysteeriseen maailmaan. Ja tykkään itse lukea minimalismiaiheesta, todella paljon. Mukavaa, että tällaiset postaukset saavat edes jossakussa aikaan mielenkiintoa! <3

      Poista
  4. Mielenkiintoista, hyvää pohdintaa. Samaistun paljon taisteluun siitä, että minimalismi tavallaan tuntuu oikealta, mutta on monia asioita joita haluaa omistaa kun niistä tulee hyvä mieli. Mulle tavaroista luopuminen ja tilan tuntu antavat tavallaan mielenrauhaa, jota jo joskus teininä aloin saamaan aina kun järjestelin huoneeni siistiin kuntoon. Nyt tavaramäärä on aika paljon suurempi ja se ahdistaa, kun joukossa on paljon sellaista mitä vaan on "pakko" omistaa kun niitä tarvitsee. Niiden päälle ei tekisi mieli olla hirveästi muuta, mutta sitten ovat vielä ne tavarat jotka syystä tai toisesta tuovat hyvää mieltä ja niistä en tietenkään tahdo luopua. Olen onneksi tuosta välistä saanut karsittua pois, karsin mm. pois 50 % fyysistä valokuvistani koska niiden joukossa oli niin paljon sellaisia mitä en oikeastaan tahdo enää katsella. Vielä kun saisi saman tehtyä koneella, jonka muisti alkaa olla täynnä.. Mutjoo hyvähyvä fiksuja juttuja sulla jälleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että se on kaikilla samanlaista kamppailua tavarasta saadun mielihyvän ja sen avaruuden antaman mielihyvän välillä! :) Pakosti omistettu tavara kieltämättä ärsyttää, mutta itse ainakin olen todennut, että tämä imuri nyt vaan pitää olla, vaikkei se minulle tuotakaan kuin päänvaivaa (vihaan imuroimista.:D)

      Nostan hattua valokuvaurakalle! Teimme äitini kanssa saman isovanhempien jäämistössä, ja heitimme suremattomasti kuvia menemään. Siinä kohtaa, kun tajuaa, etten tunne/muista näitä kuvissa esiintyviä ihmisiä, ei onneksi kovasti kirpaise. Heitimme myös omia kuvia, niiden kohdalla luopuminen oli haastavampaa. Mutta mieluummin vaan niitä hyviä kuvia, kuin 1000 randomia ja laadutonta otosta minusta vauvana. :D

      Kiitos!<3

      Poista
  5. Itselläkin on melkoiset hamsterivaiheet ollut niin kosmetiikan kuin muunkin suhteen välillä ja olen nyt viime aikoina yrittänyt tehdä hankinnat järjellä enkä tunteella. Kaappeja pitäisi vielä tarkemmin käydä lävitse, mutta melko hyvin olen saanut itselleni turhakkeita kiertoon. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus on toki perusteltua tehdä hankinnat tunteella. :)
      Itse teen juuri alkuvuoden kolmatta kierrosta vaatehuoneessa; joka kerta käsiin osuu uutta poislaitettavaa. Kynnys siihen siis madaltuu koko ajan.

      Poista
  6. Hyvä postaus! Itse olen tuskaillut vaatevarastojeni kanssa, joista 90% on turhan panttina kaapissa :D Hullua. Pakko saada niitä taas vietyä UFFiin ja muualle. Väljä vaatekaappi on mun unelma!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!:) Väljä vaatekaappi olisi upea juttu! Se tyhjänpanttina lojuttaminen on ahdistavaa, samaistun vahvasti tuohon 90%:n käyttämättömyyteen. :D

      Poista
  7. Olipa samaistuttava kirjoitus! Erittäin mielenkiintoisia pointteja, jotka herätteli ajattelemaan. Itsekin inhoan tavaravuorta ja tasaisin väliajoin karsin ylimääräistä roinaa pois annettavaksi. Ostoskäyttäytymistäni voisin kyllä itsekin ajatella enemmän, tunnistan nimittäin tuon ihanneminän ja tunneperäiset ostokset :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Ja parasta, jos herätti ajatuksia. :) Tuo ihanneminä oli minulle tosi iso oivallus ihan hetki sitten, ja se muutti peliä aika totaalisesti!

      Kunnioitan heitä, jotka inhoavat tavaravuorta! ;)

      Poista
  8. Mielenkiintoinen postaus, aihe on ollut kovasti esillä viimeaikoina. Mä en ole minimalismiin päin koskaan suuntautumassa, mutta kyllä mun sisällä asuu pieni konmarittaja. Tosin se sulkee silmänsä kun puhutaan kosmetiikasta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja niinhän se on. Mielestäni hyvä trendi, kunhan se ei aja ihmisiä heittämään tavaraa kaatikselle vain koska se on trendikästä. :D

      Ja hei, ne "sokeat pisteet" löytyy jokaiselta. Ei ole minullekaan helppoa vaan kävellä meikkiosaston läpi. Tai olla haalimatta kaikkea höpsöä roinaa kirppiksiltä. Tai olla koskematta kirjanvaihtohyllyihin. :D

      Poista
  9. Kommentoin mielestäni tänne jo jokin aikaa sitten, mutta kommenttini lienee hävinnyt bittiavaruuteen.

    Todella hyviä ajatuksia sinulla! Samaistun moneen ajatukseen, mutta toisaalta olen todella impulsiivinen shoppailija, joka ostaa tunteella ja liikaa. Kosmetiikka on minun "paheeni", muuhun en tuhlaa. Minulla on vielä pitkä matka oikeaan minimalismiin. Yritän kyllä pikku hiljaa tehdä parempia valintoja elämässä.

    Mahdoitko muuten tunnistaa, että se olin minä joka moikkasi sinua noin kuukausi sitten Raision Myllyn parkkipaikalla? :) Näytit sen verran hämmästyneeltä, että arvelin ettet ehkä tunnistanut. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bittiavaruuteen katoavat kommentit ovat harmilloisia! :/

      Kiitos, kiva kuulla että löytyy samaistumispintaa! :) Mä olen ennen ollut impulsiivinen tunneostaja, ja nytkin kun vähän väsyttää tai on mielipahaa, tekee mieli mennä kaupoille. Ja matka on pitkä minullakin. Kai ne pienet valinnat vievät perille. :)

      Ja tunnistinhan minä, onkin pitänyt kommentoida sun blogiin (josta luulin ettei enää päivity, muuten. Kiiti blogger.) että oli hauska törmätä. Tunnistin sut siis kyllä, mutta toisten bloggaajien bongaaminen on aina niin hämmentävää, että menen ihan lukkoon. :D

      Poista

Kiva kun kävit!