#metoo

Kukaan somessa aikaansa viettävä ei taatusti ole välttynyt #metoo-kampanjalta. Se on herättänyt paljon tunteita ja keskustelua, puolesta ja vastaan. Itse olen ollut samaan aikaan onnellinen ja kauhuissani. Onnellinen siitä, että asiasta vihdoin puhutaan ja ihmiset tulevat esiin. Kauhuissani, sillä kun huomaa, että melkeinpä kaikki naiset ympärillä ovat laittaneet tämän statuspäivityksen, tajuaa millaisessa maailmassa elän. Hienointa tässä kampanjassa on ollut se, ettei kenenkään tarvitse sen enempää avata, mitä heille on tehty. Että oli kyseessä sitten raiskaus, härskit kommentit tai kouriminen, ovat ne kaikki kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä tai väkivallasta. Eräässä blogissa kuitenkin sanottiin, että tässähän väheksytään vakavan seksuaalisen väkivallan uhreiksi joutuneita. Että lievät teot eivät ole niin pahoja. Ja että miespolot, eihän tässä kohta uskalla kukaan edes puhua ja pussata. Koko kirjoitus oli riemudioottimaisuudessaan sellainen, että olin ihan raivona monta päivää. Onneksi kommenttikenttä täyttyi hyvistä vasta-argumenteista. Siunatut sjw:t, oikeasti. Että joku jaksaa käydä taistelua. Raivoani ei lainkaan vähentänyt Teuvo Hakkaraisen kommentti; hän sanoi seksuaalisen ahdistelun olevan "hömppää." Excuse me fuckface? Tiesin, että se on tyhmä ja vastenmielinen, mutta että noin tyhmä ja vastenmielinen? (Kunnianloukkaussyytettä odotellessa...)

Itse en osallistunut kampanjaan. Koska ensin ajattelin, etten ole kokenut mitään. Että kaikki se "lievä" kuuluu naisen elämään. Että se olisi jotenkin vääjäämätöntä. Tajusin kuitenkin keskusteluja seuratessani, että ei hemmetti. Ei se ole mikään vääjäämättömyys tai luonnonlaki, että minun rajojani rikotaan. Ja että kappas, todellakin #metoo. Että minuahan on hävettänyt vuosia. Minähän olen oman itseni kanssa todella rikki, osittain näiden "lievien" kokemusten takia. Ja minä pelkään! Siksi tuo yllä mainitsemani blogikirjoitus satutti. Koska kuka voi sanoa toiselle, etteivät sinun kokemuksesi ole valideja? Eihän sinun kuulu kokea mielipahaa, kipua tai pelkoa. Minua ei ole raiskattu, mutta minua on kourittu, häiriköity ja objektifioitu. Kaikki sellainenkin tuntuu, ja saa tuntua, pahalta. Kaikki sellainen aiheuttaa pelkoa.

Kuva: 11thprincipleconsent.org

Olin seitsemänvuotias ekaluokkalainen, kun luokkakaverini alkoi kouria rintojani. Pienet rinnanalut, joista ei todellakaan olisi pitänyt riittää edes kiinniotettavaa, joutuivat pojan kohteeksi. Päivittäin. En enää muista, sanoiko hän jotain käydessään minuun käsiksi. Sen muistan, etten koskaan kertonut tästä kenellekään. Minua hävetti, vaikka en edes osannut nimetä, miksi. Oloni oli likainen ja iljettävä. En koskaan kertonut vanhemmilleni, enkä edes ystävilleni. Koskaan. Kerran muistan, että sain tarpeekseni. Poika oli juuri käynyt kiinni koko luokan edessä, ja huusin, että tapan hänet jos hän vielä koskee. Opettaja kuuli vain tämän, ja nuhteli minua. Että eihän noin voi sanoa. Mutta muistaakseni puristelu loppui. Mitäkö opin tästä? Että kukaan ei puolusta minua ja että rintani ovat kamalat ja niitä kuuluu hävetä. Häpesin niitä kun ne alkoivat kasvaa ja häpeän niitä vieläkin. Toki syitä on muitakin, mutta tämä on ensimmäinen negatiivinen kokemus omista rinnoistani. Olin seitsemän, ihan lapsi.

Ulkomaanmatkoilla olen usein kokenut olevani ihan eri tavalla "huomion keskipiste." Nuorempana olin jopa imarreltu, että vau minuthan huomataan. Mutta tosiasiassa ei ole ollenkaan hienoa, että 17-vuotiasta tyttöä tullaan iskemään joka kadunkulmassa. Italia ja Ranska olivat ihan horroria. Vaalea nuori nainen oli vissiin aivan vapaata riistaa kaikenlaisille ehdotteluille. "Bella bella, come home with me! Pretty lady, wow, I love you!" Usein jouduin valehtelemaan, että minulla on jo poikaystävä. Intiassa minua tuijotettiin ja kosketeltiin aivan avoimesti ja jatkuvasti. Yleensä kosketus rajoittui käsivarsiini tai hiuksiini, mutta oli yhtäkaikki ahdistavaa. Lisäksi minulle teroitettiin ennen matkaa monta kertaa, ettet sitten katso silmiin tai hymyile. Sen virheen kun teki, huomasi heti, miksi minua oli varoiteltu. Äijät parveilivat ympärilläni ja mittailivat minua kuin palkintolehmää. Ja sitä varmasti heille edustinkin. "You are strong! You make a good wife." Olisi tehnyt mieli sanoa, että olen muuten riittävän vahva vetämään jokaista teistä pataan niin kovaa, ettette koske enää kehenkään ikinä. Mutta se olisi kai ollut liioittelua ja tiukkapipoisuutta. Myös tapa, jolla miehet ottivat minusta kuvia pyytämättä oli ahdistava. Joten olin hiljaa ja yritin ottaa huumorilla. Japanissa kuusikymppinen mies yritti saada minua, 18-vuotiasta, mukaansa juomaan sakea poreammeeseen. Hän oli kuulemma hyvä rakastaja,  lisäksi hänellä oli korkea asema. Oli talvi, olimme jakamassa ystävieni kanssa sarjakuvia joulukylässä, ja olin pukeutunut paksuun villatakkiin ja pipoon. (Mainitsen siksi, että vaikka aina muuta väitetään, ei sillä naisen pukeutumisella ole karvan vertaa väliä. Ihan sama oli päällä sitten bikinit tai burka, aina joku äijä tunkee reviirille...) Lisäksi käppänä ylsi minua juuri ja juuri olkapäähän. En suostunut, mutta hän ei tahtonut jättää minua rauhaan. Jäädyin täysin. Hän intti ja intti. Lopulta ystäväni tuli paikalle, ja mies lähti.

Olen joutunut keksimään itselleni taustatarinan, jossa minulla on poikaystävä, joka joko nyrkkeilee tai pelaa jenkkifutista. Tämä poikaystävä on tosi mustasukkainen ja että hän onkin kohta tulossa tähän. Yleensä tarinassa käy jossain kohtaa ilmi, että kaveri on aika skrode. Valitettavasti tarina on usein ainoa tapa päästä eroon itsepintaisista seuralaisista. Testattu on. Jossain vaiheessa suhtauduin lähinnä huumorilla siihen, että usein afrikkalaistaustaiset miehet kokevat asiakseen tunkeutua seuraani hakemaan seksiseuraa hyvinkin läpinäkyvästi. Mutta nyt minua on alkanut ärsyttää. Haluan kulkea kadulla rauhassa, ilman että joku alkaa ehdotella. Haluan myös olla rauhassa ilman että minun täytyy turvautua tuohon tarinaani. Sehän on ihan absurdia, että joudun valehtelemaan. Että pelkkä "ei kiitos" ei vaan riitä. Ja että joudun pelkäämään. Viimeksi jouduin pelkäämään itsenäisyyspäivänä, aamubussissa.

Suostuin kerran tanssimaan erään miehen kanssa, kun hän oli inttänyt aikansa. (Olen tajunnut, ettei minun olisi tarvinnut suostua, mutten halunnut loukata. Kyseessä oli täysin vieras äijä - mitä väliä silläkin olisi muka ollut?) Mies oli minua joka suuntaan metrin isompi. Alkuun tanssimme valssia ihan normaalisti, mutta kun erehdyin sanomaan, etten oikein osaa näitä paritansseja, hän veti minut ihan kiinni itseensä ja pakotti reitensä jalkoväliini kuiskaten "minä opetan." Yritin vetäytyä kohteliaasti irti, mutten päässyt. Hän puristi minut kiinni itseensä ja yritti pitää katsekontaktia. Käänsin pääni pois ja odotin vain, että kappale loppuisi. Tunnen vieläkin sen reiden ja vatsan itseäni vasten. En sanonut tästä mitään ystävilleni, joiden kanssa olin lähtenyt ulos. Mainitsin vain, että olipa ahdistavaa. Minua nimittäin hävetti, olinhan itse suostunut tanssimaan.

Kuva: politicsandprogress.files.wordpress.com

Tästä minun on kaikkein vaikeinta edes mainita: seurakuntaskene on ihan oma villi läntensä. Kun olin nuori, seurakunnan vanhemmat miehet puhuivat nuorille tytöille heidän seksuaalisesta puhtaudestaan, ja kuinka tärkeää se on. Jälkikäteen olen tajunnut miten iljettävää se oli. Jo silloin minua hävetti ja olo oli kiusallinen. Ihmekös tuo. Aikuisten miesten ei tule puhua nuorille tytöille neitsyyden hienoudesta, vaikka heillä olisi kuinka hyvä hengellinen motiivi taustalla. Ylipäätään seurakunnassa oli ihan ok saarnata, että vastuu on naisella. Että ei saa pukeutua niin tai näin, kun miehet ovat visuaalisia olentoja. (Otettiin jopa esille se Raamatunpaikka, jossa puhutaan, että sille joka viettelee yhdenkin näistä pienistä tulisi laittaa se kuuluisa myllynkivi kaulaan. Tämä Matteuksen evankeliumin paikka tosin tuskin viittaa 14-vuotiaan tytön hameenhelman pituuteen, mutta mistäs minä tiedän.) Että maailma on paha paikka ja jos sinut raiskataan, se on sinun oma syysi, jos kerran pukeuduit viettelevästi. Ylipäätään, miksi kaikki seksistä puhuminen keskittyi aina naisen puhtauteen? Neitsyydellä suorastaan hekumoitiin. Eikö seksiin ja seksuaalisuuteen liittyisi niin paljon muutakin? Nyttemmin olen kokenut muun muassa erään miehen itsepintaisia lähentelyitä, joissa hän tulee väkisin halaamaan minua, eikä päästä irti. Hän myös haluaa "rukoilla puolestani" ja nappaakin minut väkisin syleilyynsä. Eikö hän muka huomaa, että jähmetyn täysin joka kerta? Lisäksi hän tuijottaa minua herkeämättä, aivan avoimesti. Kaikki tämä tapahtuu hengellisen veljeyden varjolla. Mutta koen siinä olevan sävyjä, jotka eivät mene tuon veljeyden piikkiin. En ole sanonut hänelle tästä suoraan, mutta ystäväni rohkaisemana seuraavalla kerralla aion. Ja jos asia jatkuu, aion viedä sen pastorilleni. Seurakunta on paikka, jossa pitää saada olla turvassa. Jossa voi kokea olevansa vapaa.

On ihan älytöntä, että häpeän sitä, että joku toinen on toiminut väärin. Miksi minun kuuluu hävetä? Jo riittää. En halua elää maailmassa, jossa minua loukataan ja joudun vielä kantamaan häpeää siitä. Häpeä niille kenelle se kuuluu! Minä en ala piilottaa itseäni peläten että joku mies saa muuten väärän viestin. On aika opetella lukemaan viestejä, miehet. On aika opetella tajuamaan, että ainoastaan kyllä on kyllä. Että minuun saa koskea ainoastaan kun annan luvan. Että minä olen muutakin kuin tissit ja vagina. Että minulla on muutakin annettavaa kuin ruumiini.

Moni on pohtinut, että voiko naista enää kehua ollenkaan? Voi ja tuleekin kehua, tietenkin. Kaikki tykkäävät kuulla kivoja asioita itsestään, ei tässä ole siitä kyse! Mutta onko sinun mielestäsi kehu sanoa naiselle, miten panisit häntä joka reikään? Ai ei? Sitä minäkin. Minua ei ollenkaan haittaa, kun miespuoliset ystäväni kehuvat minua kauniiksi, sehän tuntuu todella kivalta. Sen sijaan minusta ei tunnu kivalta, kun vieraat äijät tulevat kertomaan minulle, että he haluavat minua, tai että minulla on hyvä perse. Se ei tunnu kenestäkään kivalta. Jotkut ovat myös pelänneet, että eihän tässä saa enää koskea tai halata. Normaalissa kanssakäymisessä tapahtuva normaali kosketus ei haittaa ainakaan minua. Tietenkin minä ja ystäväni koskemme ja halaamme toisiamme. Mutta normaaliin kosketukseen ei kuulu perseen puristelu, käden hivuttaminen alaselälle (voi jos saisin euron aina kun näin käy! Olisin rikas...), väkisin halaaminen, niskani hiveleminen bussissa tai se että tulee selkään kiinni seisomaan kun minä istun. Nämä kaikki ovat monen mielestä lieviä ja mitättömiä juttuja. Minustakin olivat, kunnes tajusin, että hei, ne saavat oloni kurjaksi pitkäksi aikaa. Miksi minun siis pitäisi vain hyväksyä ne?

Kuva: jezebel.com

Tästä jutusta tuli pitkä kuin nälkävuosi. Ehkä myös hieman poukkoileva. Koin kuitenkin, että minunkin on pakko avata sanainen arkkuni. En halua enää olla hiljaa muiden tai itseni kokemasta ahdistelusta. Olen todella iloinen, että päitä on alkanut tippua ja niin monia tapauksia on noussut pinnalle (mm. Harvey Weinstein, Tomi Metsäketo, Näyttelijöidenliiton ja STT:n teettämä kysely jne..). Mielestäni kaikki nämä ihmisperseet pitää saada kiinni ja tuomita. Ai olenko jotenkin jyrkkä? Voi olla, mutten jaksa enää olla korrekti ja myötäillä. Ennen kaikkea, en jaksa enää hävetä. Olen niin kyllästynyt, etten enää halua olla vaiti. Maailman naiset ovat itkeneet riittävän pitkään. Nyt riittää. Ei enää.

Jos haluat ilahduttaa itseäsi lukemalla muiden tarinoita, klikkaa itsesi tänne: #memyös. Allekirjoita myös sivulla oleva vetoomus. Jos haluat jakaa oman kokemuksesi, voit tehdä sen alla. Ja jos sinua alkaa kyllästyttää aiheen rummutus, kannattaa sinun kysyä itseltäsi se kuuluisa "Miksi?" Miksi sinua kyllästyttää tärkeästä aiheesta puhuminen? Ja miksi niin moni kokee oikeudekseen haukkua paremman maailman puolesta toimivia femakoiksi, uhriutujiksi, tiukkapipoiksi tai kukkahattutädeiksi? Tästä saisin ihan oman jutun aikaan, joten antaa olla. Riittää tältä päivältä.

Kiitos jos jaksoit lukea. Ja kiitos, jos olet jakanut somessa #metoo. Kiitos rohkeudesta. Tehdään maailmasta parempi paikka elää. Paikka, jossa jokainen voi olla vapaa ja rauhassa.