No niin, kun otsikko veti sinut puoleensa, hyvä lukija, voin heti tuottaa sinulle pettymyksen. Tänään ei puhuta seksuaalisesta suuntautumisestani (psych!) vaan siitä toisesta bi:stä. Luvassa on siis vähän syvällisempää avautumista, kestäkää mua!
Olen aina ollut suurten tunteiden ja ääripäiden ihminen. En muista koskaan kokeneeni sellaista tasaista olemisen muotoa, jossa kaikki on ihan "vaan" ok. Se on joko-tai: olen maailman onnellisin tai onnettomin. Eipä siinä, koska olen luova ihminen, on tämä ollut ihan hyväksyttävää ja jotenkin normaalia. Koen, että osa luovuuteni lähteestä onkin kykyni tuntea voimakkaasti.
Vuosi 2013 oli minulle erityinen vedenjakaja. Silloin aloin tajuta, että ehkä tämä ei olekaan ihan normaalia. Vauhti kiihtyi (ei sillä tavalla kuin Matin ja Tepon biisissä, fyi.) aika tolkuttomasti. Olin koko ajan menossa. Innostuin kaikesta. Kaikki oli niin ihanaa ja hauskaa. Joko ahmin ruokaa tai olin useita päiviä syömättä juurikaan. Valvoin pitkään. Juhlin useana iltana viikossa. Olin normaaliakin äänekkäämpi. Hauskaa seuraa. Niin onnellinen. Vähän hallitsematon. Arvaamaton. Sain päähänpistoja, joita häpesin myöhemmin. Käytin rahaa enemmän kuin olisi pitänyt. Koin olevani maailman huipulla ja voittamaton. Grandiositeetin tunnetta lisäsivät kaikki ne kehut joita sain lahjakkuudestani ja pystyvyydestäni. Olin Supernainen.
Joulukuussa tuli stoppi. Muistan istuneeni luennolla, ja ihmetelleeni, kuinka sykkeeni oli todella korkea. Hikoilin. Valot välkkyivät. En pystynyt keskittymään. Päätä särki. Koin olevani jotenkin irralla kehostani. Jaksoin kuitenkin touhuta ja tehdä. Ajattelin olevani vain hiukan väsynyt ja kaipaavani lomaa. Joulusta eteenpäin muistini on vähän katkonainen. Itseasiassa, en muista tuosta syksystäkään paljoa.
Vuosi 2014 alkoi. Palasin kouluun ehkä viikoksi. Mielialani laski nopeasti. Alkoi ahdistaa. Sain paniikkikohtauksia. Aloin kuulla ääniä. En enää käynyt koulussa kuin satunnaisesti. Hoidin kyllä velvollisuuteni, mutten muista sainko mitään lopulta aikaan. Minua väsytti aivan tavattomasti. En kuitenkaan saanut unta. Aloin pelätä kaikkea. Itkin paljon ja hallitsemattomasti. Onneksi eräs ystäväni kiinnitti tähän huomiota ja käski minun hakea apua. Aika nopeasti hakeuduinkin hoitoon, ja aloin sitä saada. Minulle määrättiin vahvoja lääkkeitä, jotka auttoivat minua nukkumaan. Nukuinkin paljon. Sain diagnoosiksi vakavan masennuksen. Tästä olenkin aiemmin kirjoittanut vähän enemmän.
Muistan, että jo ihan ensimmäisillä psykologikäyntikerroilla otettiin esille kaksisuuntainen mielialahäiriö eli bipolaarisuus. Mielikuvani taudista ei ole järin ruusuinen: enoni sairasti maanisdepressiivisyyttä. Hänen tarinansa ei päättynyt hyvin. Pelkäsin kuollakseni. Entä jos en selviä tästä? Mitä kaikki ajattelevat? Voinko koskaan enää elää normaalisti? Epäily sairaudesta matkusti mukanani puolitoista vuotta. Aloin käydä bipolaarisuuteen erikoistuvalla klinikalla Auroran sairaalassa. Vanhempiani haastateltiin. Koko elämäni käytiin läpi. Ja kuinka ollakkaan, ei syksy 2013 ollut ainoa laatuaan. Olen ollut masentunut ennenkin. Hypervilkas monesti. Diagnoosi vahvistui: minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sentään ns. kakkostyyppiä, mikä tarkoittaa, että maniajaksot eivät ole yhtä kiihkeitä. Puhutaan hypomaniasta. Usein sairauteen liittyy myös sekamuotoisia jaksoja, jolloin on sekä masennus- että maniaoireita. Niitäkin olen käynyt läpi. Uskon, että elän sellaista paraikaa.
Oli tavallaan huojentavaa saada diagnoosi. Ja jopa huvittavaa, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriö on tyypillisesti taiteilijoiden tauti. Hyvinä hetkinä naureskelen asialle lämpimän hellästi. Äärimmäiset mielialat ovat usein todella luovia ja hedelmällisiä. "Sairastavia" julkkiksiakin on vino pino: Stephen Fry, jonka dokumentti aiheesta sai minut itkemään. Vincent Van Gogh, Mel Gibson, Britney Spears, Gustav Mahler, Marilyn Monroe, suosikkimaalarini Edvard Munch, Frank Sinatra, Nina Simone, Virginia Woolf, Robin Williams... Osan kertomuksen päätös on varmasti tuttu. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on raskas sairaus. Se sumentaa usein kaiken järjen ja ajaa niin valtavaan epätoivoon, ettei enää löydy ratkaisuja.
Minua on alkanut ärsyttää sanan maanis-depressiivinen yliviljely. Se on ikäänkuin jokin huvittava luonteenpiirre, jolla selitetään vaikka hormonaalisia mielentilan vaihteluita. Bipolaariset leimataan hulluiksi, ailahtelevaisiksi ja epäluotettaviksi. "No se on sellainen maanis-depressiivinen säätäjä." "Manic pixie dream girl." "Siitä ei voi koskaan tietää." "Ja mielialalotto käynnistyy." Samalla tehdään ihan oikeasta, vakavasta sairaudesta vitsi. Koska onhan se mania melkoinen läppä, eikö vaan! On hullun hupaisaa, kun ei voi hallita itseään tai kehoaan. Hassua, kun ei osaa lopettaa. Heh heh, nyt se on vaaraksi itselleen ja jopa muille. Röhönauran, se ei hallitse rahankäyttöään tai alkoholinkulutustaan yhtään. Hähähää, sillä on koko ajan korkea syke ja ahdistunut olo. Masennuksesta en edes puhu, niin paljon olen alentuvaa puhetta siitä kuullut niin mediassa kuin ihan livenäkin. Kauheinta oli kuulla ihan psykologilta, että kannattaisi vaan liikkua ja syödä vitamiineja. Olen sanonut sen ennenkin ja sanon nyt: masennus on ihan kliininen sairaus. Jos olet eri mieltä, olet väärässä ja voit pitää suusi kiinni, kiitos. En kaipaa yhtäkään nasevaa mielipidettä sairaudestani enää. Tämä on muutenkin ihan riittävän raskasta.
Sairaus on aika raskas taakka. On vaikeaa kertoa siitä avoimesti, sillä leimat inhottavat. Olen ihan tavallinen ihminen, minulla vaan sattuu olemaan tämä diagnoosi. Onneksi olen vakuuttunut siitä, että voin elää täyttä elämää, eikä tämän sairauden tarvitse määrittää minua. Olen ensisijaisesti Fanni, en bipolaarinen. Sairaus kuitenkin selittää minulle osittain, miksi olen mitä olen. Se on osa minua, tulee aina olemaan. Käyn sen kanssa vuoropuhelua. Joudun varmasti syömään lääkkeitä loppuikäni. Alan olla sinut asian kanssa. Jos ne vain auttavat minua pysymään pinnalla, pystyn kestämään ne. Minulle on valjennut, että ehkä minua ei ole edes kutsuttu elämään normaalia elämää. Tämä sairaus ei voita minua, minä voitan sen. Olen saanut ja tulen saamaan tukea ja apua selviytymisessä. Minun täytyy vain avata suuni. Se on kaikkein vaikeinta. Mutta se on sen arvoista. Aina.
(Jos haluat oikeasti oppia lisää sairaudesta, suosittelen klikkaamaan tämän sivun
auki: http://www.bipoinfo.fi/ Sieltä löytyy paljon asiallista infoa asiasta. Opi uutta, niin alat ehkä ymmärtää enemmän. Tieto auttaa ennakkoluulojen ja uskomusten torjunnassa.)
Ps. Kuvat otettu viime viikkoina. Näkö on kirkastunut ja hymy palannut huulille. Se on sentään jotain se!
Pps. Kiva, jos jaksoit lukea tänne saakka! Mietin pitkään, uskallanko painaa Julkaise-nappulaa. Toivon, että tein oikean ratkaisun.
Olen aina ollut suurten tunteiden ja ääripäiden ihminen. En muista koskaan kokeneeni sellaista tasaista olemisen muotoa, jossa kaikki on ihan "vaan" ok. Se on joko-tai: olen maailman onnellisin tai onnettomin. Eipä siinä, koska olen luova ihminen, on tämä ollut ihan hyväksyttävää ja jotenkin normaalia. Koen, että osa luovuuteni lähteestä onkin kykyni tuntea voimakkaasti.
Vuosi 2013 oli minulle erityinen vedenjakaja. Silloin aloin tajuta, että ehkä tämä ei olekaan ihan normaalia. Vauhti kiihtyi (ei sillä tavalla kuin Matin ja Tepon biisissä, fyi.) aika tolkuttomasti. Olin koko ajan menossa. Innostuin kaikesta. Kaikki oli niin ihanaa ja hauskaa. Joko ahmin ruokaa tai olin useita päiviä syömättä juurikaan. Valvoin pitkään. Juhlin useana iltana viikossa. Olin normaaliakin äänekkäämpi. Hauskaa seuraa. Niin onnellinen. Vähän hallitsematon. Arvaamaton. Sain päähänpistoja, joita häpesin myöhemmin. Käytin rahaa enemmän kuin olisi pitänyt. Koin olevani maailman huipulla ja voittamaton. Grandiositeetin tunnetta lisäsivät kaikki ne kehut joita sain lahjakkuudestani ja pystyvyydestäni. Olin Supernainen.
Joulukuussa tuli stoppi. Muistan istuneeni luennolla, ja ihmetelleeni, kuinka sykkeeni oli todella korkea. Hikoilin. Valot välkkyivät. En pystynyt keskittymään. Päätä särki. Koin olevani jotenkin irralla kehostani. Jaksoin kuitenkin touhuta ja tehdä. Ajattelin olevani vain hiukan väsynyt ja kaipaavani lomaa. Joulusta eteenpäin muistini on vähän katkonainen. Itseasiassa, en muista tuosta syksystäkään paljoa.
Vuosi 2014 alkoi. Palasin kouluun ehkä viikoksi. Mielialani laski nopeasti. Alkoi ahdistaa. Sain paniikkikohtauksia. Aloin kuulla ääniä. En enää käynyt koulussa kuin satunnaisesti. Hoidin kyllä velvollisuuteni, mutten muista sainko mitään lopulta aikaan. Minua väsytti aivan tavattomasti. En kuitenkaan saanut unta. Aloin pelätä kaikkea. Itkin paljon ja hallitsemattomasti. Onneksi eräs ystäväni kiinnitti tähän huomiota ja käski minun hakea apua. Aika nopeasti hakeuduinkin hoitoon, ja aloin sitä saada. Minulle määrättiin vahvoja lääkkeitä, jotka auttoivat minua nukkumaan. Nukuinkin paljon. Sain diagnoosiksi vakavan masennuksen. Tästä olenkin aiemmin kirjoittanut vähän enemmän.
Muistan, että jo ihan ensimmäisillä psykologikäyntikerroilla otettiin esille kaksisuuntainen mielialahäiriö eli bipolaarisuus. Mielikuvani taudista ei ole järin ruusuinen: enoni sairasti maanisdepressiivisyyttä. Hänen tarinansa ei päättynyt hyvin. Pelkäsin kuollakseni. Entä jos en selviä tästä? Mitä kaikki ajattelevat? Voinko koskaan enää elää normaalisti? Epäily sairaudesta matkusti mukanani puolitoista vuotta. Aloin käydä bipolaarisuuteen erikoistuvalla klinikalla Auroran sairaalassa. Vanhempiani haastateltiin. Koko elämäni käytiin läpi. Ja kuinka ollakkaan, ei syksy 2013 ollut ainoa laatuaan. Olen ollut masentunut ennenkin. Hypervilkas monesti. Diagnoosi vahvistui: minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sentään ns. kakkostyyppiä, mikä tarkoittaa, että maniajaksot eivät ole yhtä kiihkeitä. Puhutaan hypomaniasta. Usein sairauteen liittyy myös sekamuotoisia jaksoja, jolloin on sekä masennus- että maniaoireita. Niitäkin olen käynyt läpi. Uskon, että elän sellaista paraikaa.
Oli tavallaan huojentavaa saada diagnoosi. Ja jopa huvittavaa, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriö on tyypillisesti taiteilijoiden tauti. Hyvinä hetkinä naureskelen asialle lämpimän hellästi. Äärimmäiset mielialat ovat usein todella luovia ja hedelmällisiä. "Sairastavia" julkkiksiakin on vino pino: Stephen Fry, jonka dokumentti aiheesta sai minut itkemään. Vincent Van Gogh, Mel Gibson, Britney Spears, Gustav Mahler, Marilyn Monroe, suosikkimaalarini Edvard Munch, Frank Sinatra, Nina Simone, Virginia Woolf, Robin Williams... Osan kertomuksen päätös on varmasti tuttu. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on raskas sairaus. Se sumentaa usein kaiken järjen ja ajaa niin valtavaan epätoivoon, ettei enää löydy ratkaisuja.
Minua on alkanut ärsyttää sanan maanis-depressiivinen yliviljely. Se on ikäänkuin jokin huvittava luonteenpiirre, jolla selitetään vaikka hormonaalisia mielentilan vaihteluita. Bipolaariset leimataan hulluiksi, ailahtelevaisiksi ja epäluotettaviksi. "No se on sellainen maanis-depressiivinen säätäjä." "Manic pixie dream girl." "Siitä ei voi koskaan tietää." "Ja mielialalotto käynnistyy." Samalla tehdään ihan oikeasta, vakavasta sairaudesta vitsi. Koska onhan se mania melkoinen läppä, eikö vaan! On hullun hupaisaa, kun ei voi hallita itseään tai kehoaan. Hassua, kun ei osaa lopettaa. Heh heh, nyt se on vaaraksi itselleen ja jopa muille. Röhönauran, se ei hallitse rahankäyttöään tai alkoholinkulutustaan yhtään. Hähähää, sillä on koko ajan korkea syke ja ahdistunut olo. Masennuksesta en edes puhu, niin paljon olen alentuvaa puhetta siitä kuullut niin mediassa kuin ihan livenäkin. Kauheinta oli kuulla ihan psykologilta, että kannattaisi vaan liikkua ja syödä vitamiineja. Olen sanonut sen ennenkin ja sanon nyt: masennus on ihan kliininen sairaus. Jos olet eri mieltä, olet väärässä ja voit pitää suusi kiinni, kiitos. En kaipaa yhtäkään nasevaa mielipidettä sairaudestani enää. Tämä on muutenkin ihan riittävän raskasta.
Sairaus on aika raskas taakka. On vaikeaa kertoa siitä avoimesti, sillä leimat inhottavat. Olen ihan tavallinen ihminen, minulla vaan sattuu olemaan tämä diagnoosi. Onneksi olen vakuuttunut siitä, että voin elää täyttä elämää, eikä tämän sairauden tarvitse määrittää minua. Olen ensisijaisesti Fanni, en bipolaarinen. Sairaus kuitenkin selittää minulle osittain, miksi olen mitä olen. Se on osa minua, tulee aina olemaan. Käyn sen kanssa vuoropuhelua. Joudun varmasti syömään lääkkeitä loppuikäni. Alan olla sinut asian kanssa. Jos ne vain auttavat minua pysymään pinnalla, pystyn kestämään ne. Minulle on valjennut, että ehkä minua ei ole edes kutsuttu elämään normaalia elämää. Tämä sairaus ei voita minua, minä voitan sen. Olen saanut ja tulen saamaan tukea ja apua selviytymisessä. Minun täytyy vain avata suuni. Se on kaikkein vaikeinta. Mutta se on sen arvoista. Aina.
(Jos haluat oikeasti oppia lisää sairaudesta, suosittelen klikkaamaan tämän sivun
auki: http://www.bipoinfo.fi/ Sieltä löytyy paljon asiallista infoa asiasta. Opi uutta, niin alat ehkä ymmärtää enemmän. Tieto auttaa ennakkoluulojen ja uskomusten torjunnassa.)
Ps. Kuvat otettu viime viikkoina. Näkö on kirkastunut ja hymy palannut huulille. Se on sentään jotain se!
Pps. Kiva, jos jaksoit lukea tänne saakka! Mietin pitkään, uskallanko painaa Julkaise-nappulaa. Toivon, että tein oikean ratkaisun.
Todella hyvää asiaa! :) Ikävää miten leimaavina mielenterveysjuttuja pidetään edelleenkin, vaikka onhan siitä onneksi päästy paljon eteen päin kun verrataan tilanteeseen esim. 50 vuotta sitten. Toivottavasti tilanne jatkaa vielä kehittymistä parempaan suuntaan. Tärkeää on juuri nimenomaan muistaa tuo, että sairaus on ehkä osa persoonaa, mutta sen ei ole syytä saada määritellä kaikkea tai toimia liian rajoittavana tekijänä elämässä. Paljosti tsemppiä sinulle! :)
VastaaPoistaOnneksi asenteet muuttuvat ja vähitellen ennakkoluulotkin vähenevät. Mutta ei se vauhti kovin nopeaa ole.. :D
PoistaKiitos!:)<3
Siis toi äänien kuuleminen on takuulla ollut pelottavaa.:(
VastaaPoistaMullahan on ollut välillä tää kans diagnoosina, välillä ei. Tällä hetkellä taitaa olla ihan virallisena. Tunnistamisen vaikeus johtuu siitä, että mulla ei ole niin tunnistettavia maniajaksoja, paitsi kesä 2006 ennen sitä masennusjaksoa, jolloin sitten syksyllä hakeuduin romahduksen vuoksi hoitoon (masennusjaksollahan bi-ihmiset yleensä hakeutuu hoitoon, ei mania. ;) ), sekä kevät 2011 ovat olleet sellaista poikkeuksellisen vilkasta aikaa. Mut suurimman osan aikaa olen kuitenkin ollut masentunut, mutta tästä tosiaan on myös vahvat epäilyt olemassa. Omat oireet viittaa kakkostyyppiin, siihen sopisi sekin, että pystyn olemaan myös ilman lääkkeitä tai olen pystynyt olemaan nyt vajaat kaksi vuotta ja terapiasta sain todella hyvää apua omien käytösmallieni tunnistamiseen, joka on sitten viime vuosina ehkäissyt sitä, että tilanne ei ole päässyt eskaloitumaan, kun tiedän, milloin pitää rauhoittaa tilannetta itse.
Mä luulen, että kyky siihen, että pystyy olemaan taiteellinen tai taiteilija vaatii tietynlaisen mielenlaadun ja kyvyn nähdä maailma tietynlaisena, ehkä sitten niin monet taiteilijat tätä sairastaa. Se on riippakivi niin hyvässä kuin pahassakin.
Haleja! <3
Sepä se, tunnistaminen on monesti hankalaa. Siksi sen diagnoosin saaminen voikin kestää pitkään tai tilanne voi jäädä epävarmaksi. Ei maaninen ihminen itse tajua, että nyt ei ole kaikki ok. Masentuneena sen hiffaa. Sama mulla, eniten on masennusjaksoja ja pitkiä sellaisia. Nykyinenkin on kestänyt pari vuotta.
PoistaOnneksi tajuat tilanteet itse, se on kaikkein merkittävintä. Olen itsekin vähitellen alkanut havainnoida omia tiloja paremmin. Kantapään kautta, valitettavasti. :D
Haleja takas!<3<3
Kaikista kamalinta on kun masentuneelle mennään sanomaan "kaikilla meillä on joskus huonoja päiviä" tai "siivoa tai käy lenkillä, kyllä se siitä!". Ei masennus tai mikään muu mielenterveyteen liittyvä ole laiskuutta tai asenneongelmaa, johon helposti muut tuntuvat lokeroivan, vaan ihan oikea sairaus joka ei lähde pelkällä kävelylenkillä pois.
VastaaPoistaHienoa että kirjoitat kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, sillä muut joilla sitä ei ole pystymme paremmin ymmärtämään sellaista, jolla sellainen on. Puhumattakaan vertaistuesta.
Tsemppiä!
Sellaisia tyyppejä tekee aina mieli vetää raikuvasti kuonoon, en mahda sille mitään. Ja silti tuollaiset lauseet jotenkin menevät ihon alle, vaikka ne pitäisi jättää ihan omaan arvoonsa.
PoistaKiva kuulla, jos joku saa vähänkään ajateltavaa tästä. Se oli tarkoituskin! Kiitos!:)<3
Ihana sinä, mun mielestä on mahtavaa, että näistä asioista puhutaan. *rutistaa isosti*
VastaaPoistaKiitos!<3<3
PoistaHyvä ja rohkea kirjoitus! Aihe on mulle erittäinkin tuttu. Perhepiiristä löytyy mulle tärkeä ihminen jolla tämä sairaus on. Tämän kanssa eläminen voi olla kyllä välillä äärimmäisen vaikeaa ja sopivien lääkkeiden löytyminen ei välttämättä onnistu sormia napsauttamalla :/
VastaaPoistaKiitos!:) Lääkeonnenpyörä on kamalaa. Sellaisen läpikäyneenä en toivo sitä kenellekään. Usein bipoja hoidetaan vaan masennuspotilaina, ja tällöin lääkitykset voivat olla niin pielessä kuin olla ja voi. Tätäkin on kokeiltu. Parastahan olisi olla ilman lääkkeitä, mutta en vielä ole ihan valmis siihenkään. Pikku hiljaa. Tsemppiä läheisen kanssa olemiseen. Valoa on aina, ja kaikki rakkaus on tarpeen. Silloinkin kun väsyttää. :)
PoistaRohkea kirjoitus, Fanni! Mä olen sitä mieltä, että näistä asioista on hyvä puhua ääneen. Aina löytyy kohtalontovereita! Sun asenne sairauttasi kohtaan on just oikea. Sä voitat, ei sairaus! Tsemppiä hurjasti!
VastaaPoistaKiitos!<3 Se on totta, aika harvoin tulee vastaan juttuja, joita joku toinen ei olisi kokenut. Se on lohdullista.
PoistaIhanaa, että kirjoitit tästä! <3 Mun mielestä mielen sairauksista ei voi tarpeeks puhua. Just sen takia, että saatais se leimautumisen pelko pois. Ne on sairauksia siinä missä diabetes, syöpä tai kilpirauhasen vajaatoimintakin. Ja jokainen sairastunut sairastaa eri tavalla, joten jokaisen oma tarina on tarpeellinen kuulla. Kiitos <3
VastaaPoistax Charlotta
<3 Just näin! Monta huutomerkkiä!
PoistaKiitos kommentistasi!<3
Rohkea kirjoitus, voimia<3! Muutenkin todella tärkeä aihe, erilaisista mielenterveyden ongelmista kärsii kuitenkin iso osa väestöstä (joidenkin lähteiden mukaan jopa joka kolmas jossakin vaiheessa elämää), mutta silti käsitykset niistä saattavat olla aika leimaavia ja niistä puhutaan aika vähän.
VastaaPoistaKiitos!<3 Jotenkin minulle vahvistuu päivä päivältä se ajatus, että pakko on vaan puhua.
Poista