"Maailman rumin nainen"?

Ei helmi, löysin blogiasetuksista tilaston, millä hakusanoilla blogiini on löydetty. "Cafe Luwila" oli ehdoton suosikki (minulle voitaisiin alkaa maksaa mainostuksesta, vink vink!:)) mutta heti kakkosena oli "maailman rumin nainen". Öh.

Eipä se itsetunto aina niin kohdillaan ole, mutta tuolle nyt vaan nauraa. Sitäpaitsi, rumuus on niin suhteellista. Varmaan tämä on valon lisääntymisestä ja sitä kautta serotoniineista johtuvaa, kun huomaan olevani ihan tyytyväinen, niin itseeni kuin muihinkin. On ihanaa, että ihmiset ovat niin eri näköisiä. On ihanaa, että ihmiset ovat niin erilaisia. Luulisi, että se on itsestäänselvää. (Itsestään selvää? Ensimmäinen kielioppiposkessa aikoihin. Täti alkaa ruostua.)

Toki, kun ihmisen tapaa ensimmäistä kertaa, kiinnittää ensin huomiota hänen ulkonäköönsä. Mutta ei kai kukaan ajattele kenestäkään heti kättelyssä, että onpas tuo ruma? Oikeasti? Yleensä teen päätöksen ihmisen kauneudesta tai rumuudesta vasta, kun tunnen tämän. Sillä se, mitä meissä on sisällä, mitä puhumme, miten käyttäydymme toisia kohtaan, mitä ajattelemme ja mitä olemme, se tekee meistä rumia tai kauniita.

Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa. Ihaninta on hymy, joka kumpuaa aidosta, vilpittömästä ilosta. Ihaninta on vilpittömyys noin yleensä. Ihaninta on heikkous. Ihaninta on välittäminen. Ihaninta on lähimmäisenrakkaus. Ihaninta on arvet ja rypyt. Ihaninta on vinot hampaat. Ihaninta on kaikki "epänormaaliudet" (hörökorvat, pisamat, riippurinnat, kippuravarpaat)

Olen päättänyt nähdä kauneutta sielläkin, missä sitä ei ajattelisi olevan. Joku ortodoksipappi lohkaisi joskus, että "pahinkin rikollinen kantaa sydämessään Jumalan kuvaa." Pahinkin rumilus siis kantaa sydämessään Jumalan kuvaa! Jumala on absoluuttisen kaunis, ei siis paha kuva ollenkaan.

Joten minulle on tällä hetkellä aivan se ja sama, ajatteleeko joku minun olevan maailman rumin nainen. Tavoittelen mieluummin jotain, mikä ei katoa iän myötä.

Tällainen manifesti tälle päivälle. Lopuksi, jotain aivan muuta.