Matkakuume

Fiilistelen ja panikoin nyt vuorotellen elämää. Ihan hullua, kaksi päivää ja lähtö koittaa.

Vielä on niin paljon tehtävää. Eikä lopulta mitään. Miten tässä nyt olisi? Pakkaanko vai lämmitänkö saunan?

Asetin itselleni rajat tänään, ja päätin, ettei minun tarvitse ostaa miljoonia korvakoruja ja rannerenkaita. Huiveja ehkä. Enkä ole enää niin hippi, että edes käyttäisin kilomäärin koruja kerralla. Tai bindejä. (Ah, bindit.) Ehkä se vaihe on jo eletty. It's all about business now. Not.

Odotan näkeväni värejä. Ihmisiä. Eläimiä. Kaikkea vinhaa ja outoa (siis suomalaisesta perspektiivistä. Intialaisin silmin minä olen outo.) Kurjuuttakin. Junia. Kakkaisia kakkahuusseja.

Odotan haistavani kakkaisia kakkahuusseja. (Lupaan kuvata niitä, tietenkin!) Mangoja. Savua. Ihmisiä. Eläimiä. Värejä. Suitsukkeita. Kaikkea vinhaa ja outoa.

 

Kyllä tästä hyvä reissu tulee!

Kuvat: dontflygo.com, genericclothing.tumblr.com, tourservicesindia.blogspot.com

Nyt tää niinku mainostais omia tekemisiään

Hoi sinä!

Jos olet Raumalla ja viikon menokalenteri näyttää tyhjältä, kas, tässäpä täytettä:

F som Folk -ilta Cafe Luwilan terassilla perjantaina 27.7 klo 18 ja 20. Siellä allekirjoittanut itse hipsuttelee menemään folkin ja muun nyyhkykaman tahdissa. Jos oikein innostun, soitan omaakin matskua. Siis lisää nyyhkykamaa.

Sunnuntaina 29.7 Lauluyhtye Myytti laulaa Kylmäpihlajan majakkasaarella klo 14. Luvassa merellisiä lauluja, mutta rannalla odottavan näkökulmasta. Kantaesitämmekin jotain, siis yllätysmomentteja ja jännitystä on tiedossa. Miten tätä nyt vielä mehustaisi...? Tämä konsertti tulee olemaan elämys!

On muuten hauskaa, kun nyt tuntuu vielä, että kaikki on ihan levällään, ja alkaa iskeä totinen paniikki. Ehkä me kuitenkin selvitään, ja luodaan hieno konsertti kuulijalle. Tämä on niin ihanaa puuhaa, mutta välillä paketti hajoaa itselläni täysin ja alan kiukutella, kun ei me olla tarpeeksi hyviä ja kun ei me osata ja kun vää vää vää. Ollaan me vielä keskeneräisiä, niin monessakin suhteessa, mutta kukapa ei. Joskus tunteet kuumenee, joskus nauretaan (okei, yleensä), joskus tapellaan (usein), joskus itketään, ja siinä välissä lauletaan. Ja tapellaan lisää. Ja nautitaan tästä täysin siemauksin. Joskus muuten mokaillaankin, mutta hei, that's life. Psst, joskus voitetaan kulttuuripalkintojakin. Trolololoo.

Musiikki on vietävän nastaa.


Kuva: Laura Saarinen

Jolly marvelous

Haluaisin olla brittiläinen opiskelija. Koulupuvut, isot kivilinnat, järkevät nahkakengät, älykkölasit, salkut, tweed, kyynärpaikat, vekkihameet, villaneuleet, kauluspaidat... Olisi mukava näyttää skarpilta, mutta söpöllä ja vähän jopa vinksahtaneella tavalla.

Olisipa jo syksy niin kehtaisi. 

Kuvat: picasa, tumblr, wallisversuskate.blogspot.com, ssplprints.com, flickr.com, nibsblog.wordpress.com, 

Ristiriitaikävä, ikävä ristiriita

Kyllä elämä on hassua. Kun pääsee yhtäälle, kaipaa toisaalle. Koskahan voi olla tyytyväinen preesensiin, ei futuuriin, tai varjelkoon, imperfektiin (tai pluskvamperfektiin, pahimpaan kaikista.)

Niinkuin nyt: tässä minä halajan Helsinkiin, ja jopa ahdas ja kuuma asunto alkaa mielessä muuttua auvon ihmemaaksi.

Sitähän se on juu. Mutta ehkä tämä ikävä johtuu vienosti siitä, että kaikki tavarani ovat Helsingissä. Kaikki järkevät vaatteet, kaikki järkevät korut, laukut, kirjat, pitkähuilu, kitara, nuotit, kaikki. Kas, kuinka materialistinen olenkaan.

Korut ja hajuvedet, miksi olettekaan niin kaukana! 

Armaat laukkuni (tai osa teistä), en ole teitä sydämessäni hyljännyt!

Ihanat kuvani. 

Ihanat ihmiseni. Etenkin ihanat ihmiseni!

Tältä Hemulista tuntui, kun postimerkit katosivat, aivan varmasti.

Mutta mutta. Elämä jatkuu, Intia odottaa, ihana musipuukämppis siellä, ja Helsinkikin varmaan pysyy paikoillaan. 

Mutta silti, voi haikeus.

"Maailman rumin nainen"?

Ei helmi, löysin blogiasetuksista tilaston, millä hakusanoilla blogiini on löydetty. "Cafe Luwila" oli ehdoton suosikki (minulle voitaisiin alkaa maksaa mainostuksesta, vink vink!:)) mutta heti kakkosena oli "maailman rumin nainen". Öh.

Eipä se itsetunto aina niin kohdillaan ole, mutta tuolle nyt vaan nauraa. Sitäpaitsi, rumuus on niin suhteellista. Varmaan tämä on valon lisääntymisestä ja sitä kautta serotoniineista johtuvaa, kun huomaan olevani ihan tyytyväinen, niin itseeni kuin muihinkin. On ihanaa, että ihmiset ovat niin eri näköisiä. On ihanaa, että ihmiset ovat niin erilaisia. Luulisi, että se on itsestäänselvää. (Itsestään selvää? Ensimmäinen kielioppiposkessa aikoihin. Täti alkaa ruostua.)

Toki, kun ihmisen tapaa ensimmäistä kertaa, kiinnittää ensin huomiota hänen ulkonäköönsä. Mutta ei kai kukaan ajattele kenestäkään heti kättelyssä, että onpas tuo ruma? Oikeasti? Yleensä teen päätöksen ihmisen kauneudesta tai rumuudesta vasta, kun tunnen tämän. Sillä se, mitä meissä on sisällä, mitä puhumme, miten käyttäydymme toisia kohtaan, mitä ajattelemme ja mitä olemme, se tekee meistä rumia tai kauniita.

Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa. Ihaninta on hymy, joka kumpuaa aidosta, vilpittömästä ilosta. Ihaninta on vilpittömyys noin yleensä. Ihaninta on heikkous. Ihaninta on välittäminen. Ihaninta on lähimmäisenrakkaus. Ihaninta on arvet ja rypyt. Ihaninta on vinot hampaat. Ihaninta on kaikki "epänormaaliudet" (hörökorvat, pisamat, riippurinnat, kippuravarpaat)

Olen päättänyt nähdä kauneutta sielläkin, missä sitä ei ajattelisi olevan. Joku ortodoksipappi lohkaisi joskus, että "pahinkin rikollinen kantaa sydämessään Jumalan kuvaa." Pahinkin rumilus siis kantaa sydämessään Jumalan kuvaa! Jumala on absoluuttisen kaunis, ei siis paha kuva ollenkaan.

Joten minulle on tällä hetkellä aivan se ja sama, ajatteleeko joku minun olevan maailman rumin nainen. Tavoittelen mieluummin jotain, mikä ei katoa iän myötä.

Tällainen manifesti tälle päivälle. Lopuksi, jotain aivan muuta.