Lukaisin Mark Zusakin kirjan "Kirjavaras" kevätiltojen ja orkesterinjohtosavotan ratoksi.
Ratto on ehkä väärä sana, sillä kirja oli ihan hitsin traaginen. Siis niin traaginen, että itkin sporassa, bussissa, orkesterin soittaessa, ja lopulta kun päättelin luku-urakkani lauantaina, vollotin sängyssä varmaan puoli tuntia kirjan loppumisen jälkeen. Viimeksi saman aiheutti Never let me go, sitä ennen surullisenkuuluisa Tulikärpästen hauta (pahin kaikista. Itken ajatuksellekin!)
Älkää ymmärtäkö väärin, oli kirjassa huumoriakin. Kun kertojana on itse Kuolema (jee!), oli kirja täynnä näppäriä havaintoja elämästä ja ihmisistä. Silti, tarina kun sijoittuu Saksaan ja natsiaikoihin (IIMS, my friend, IIMS) on aika selvää, että ei tämä järin onnellisesti pääty. Kaikki hyvät tyypit kuoli. KAIKKI. Ja asioita jäi tekemättä ja sanomatta, mikä tekee skenaariosta niin tavattoman kivuliaan.
Mutta jos jotain oivalsin elämästä tämän kirjan suosiollisella avustuksella, on se hetkeen tarttuminen. Elämä on liian lyhyt ja saattaa päättyä yllättäen. Asioita, joilla on merkitystä, on tehtävä, ja ihmiset, joilla on mitään väliä, ansaitsevat kuulla ja tietää sen, että heillä on mitään väliä. (Miten syvällistä, oon oman elämäni Gandhi ja Yoda)
Kirjassa on myös kuvia, jotka ovat ihanan naivistisia, mutta vähäeleisyydessään syvällisiä. En ole aikoihin lukenut mitään näin kaunista ja vaikuttavaa.
Pikkumiinus kirjoitusvirheistä joukossa, skarpatkaa hei siellä painossa. Tämä on liian hyvä kirja layout-mokille.
Itkuista iltaa kaikille! Tämä Saumenchs menee nukkumaan juhannuslakanoihin. (Dramaattisen tunnelman tarjoaa tänään Sibelius itse, jota "ansiokkaasti" johdin. En halua kuulla tätä kappaletta enää lainkaan.)
Ratto on ehkä väärä sana, sillä kirja oli ihan hitsin traaginen. Siis niin traaginen, että itkin sporassa, bussissa, orkesterin soittaessa, ja lopulta kun päättelin luku-urakkani lauantaina, vollotin sängyssä varmaan puoli tuntia kirjan loppumisen jälkeen. Viimeksi saman aiheutti Never let me go, sitä ennen surullisenkuuluisa Tulikärpästen hauta (pahin kaikista. Itken ajatuksellekin!)
Älkää ymmärtäkö väärin, oli kirjassa huumoriakin. Kun kertojana on itse Kuolema (jee!), oli kirja täynnä näppäriä havaintoja elämästä ja ihmisistä. Silti, tarina kun sijoittuu Saksaan ja natsiaikoihin (IIMS, my friend, IIMS) on aika selvää, että ei tämä järin onnellisesti pääty. Kaikki hyvät tyypit kuoli. KAIKKI. Ja asioita jäi tekemättä ja sanomatta, mikä tekee skenaariosta niin tavattoman kivuliaan.
Mutta jos jotain oivalsin elämästä tämän kirjan suosiollisella avustuksella, on se hetkeen tarttuminen. Elämä on liian lyhyt ja saattaa päättyä yllättäen. Asioita, joilla on merkitystä, on tehtävä, ja ihmiset, joilla on mitään väliä, ansaitsevat kuulla ja tietää sen, että heillä on mitään väliä. (Miten syvällistä, oon oman elämäni Gandhi ja Yoda)
Kirjassa on myös kuvia, jotka ovat ihanan naivistisia, mutta vähäeleisyydessään syvällisiä. En ole aikoihin lukenut mitään näin kaunista ja vaikuttavaa.
Pikkumiinus kirjoitusvirheistä joukossa, skarpatkaa hei siellä painossa. Tämä on liian hyvä kirja layout-mokille.
Itkuista iltaa kaikille! Tämä Saumenchs menee nukkumaan juhannuslakanoihin. (Dramaattisen tunnelman tarjoaa tänään Sibelius itse, jota "ansiokkaasti" johdin. En halua kuulla tätä kappaletta enää lainkaan.)
Moi! Millä kielellä olet lukenut Tulikärpästen haudan ja mistä löysit kirjan? Kiinnostaisi kovasti lukea se, mutta ei tunnu löytyvän mistään. Kuulostaa tekstisi perusteella hyvältä kirjalta!
VastaaPoistaMoi! Tekstini johtaa vähän harhaan. En ole siis lukenut kirjaa, nähnyt vain sen elokuvan. Minua kiinnostaisi myös löytää kirja, mutta muistelisin, ettei sitä ainakaan suomeksi ole käännetty. Ehkäpä jostain nettikaupasta löytyisi enkunkielinen painos..?
PoistaElokuva ainakin on ihan huikea. Ehdottomasti vaikuttavimpia näkemiäni leffoja koskaan.