Jokainen seurassani vähänkään aikaa viettänyt tietää pakkomielteisestä Joose Keskitalo -idolaatiostani. Se ei ole herttaista tai hauskaa. Se on vakavaa. Joose on parasta, mitä suomalaisessa musiikissa on tapahtunut Piae Cantionesin, muuten toinen fiksaationi, jälkeen. No joo, ehkä jälleen liioittelen, onhan meillä Matti ja Teppo.
Kyse ei ole siitä, että Keskitalon musiikki olisi erityisen hyvin tuotettua, tai että se olisi aina vireistä. Tekstit tai saundit eivät ole mitenkään sellaisia, jotka miellyttäisivät jokaista kuulijaa (toisaalta, onkohan olemassakaan musiikkia, joka miellyttäisi jokaista kuulijaa...) Joosen ärrävika saattaa ärsyttää. Tai se, että sillä on aina tuhat lappua keikalla, ja niistäkin puolet ovat takahuoneessa tai tippuvat kesken kaiken.
Mutta Joose on nero. Joosen lyriikoita ei voi ohittaa. Ne jäävät mieleen kummittelemaan. Niissä esiintyvä kuvasto on niin hurjaa, kaunista, lohdullista, pelottavaa ja irvokasta, että niihin on pakko syventyä. Niitä on pakko kuunnella. Kun Joose puhuu, minä kuuntelen. (Joku on sanonut, että Johnny Cashilla oli maailman uskottavin ja autoritäärisin ääni, joka teki kaikesta kuuntelemisen arvoista. Niin on Joosellakin.)
Ehkä porttomorsiamet ja riivaajat järkyttävät ensin, mutta niiden rinnalta löytyy kuitenkin huojuvia honkia, järviä, rakkautta, Jumala, kuolema (niin joo, fyi, lämpenen kuolema-tematiikalle!)
Joosen musiikki on muuttanut suhtautumistani musiikkiin yleensä. Se on opettanut minua ihailemaan
riisumista ja sitä, että lauluja voi kirjoittaa muustakin kuin siitä, että pojat ovat kivoja ja aurinko paistaa. Tai siitä, kuinka pojat eivät ole kivoja yhyy.
Niin, Joose opiskelee teologiaa. Teologeista on tykättävä.
"Herra, opeta minua kuolemaan,
hautaan itseni hautaamaan.
Lapset kurkkivat ikkunoista,
kuolema oven raoista
Ja aika näissä huoneissa
ei kestä montaa tuntia.
Juudaan leijona kaada valhemaailma.
Kuolleet seilaavat valkoisilla lakanoilla,
valheen laivoilla kuoleman satamaan
Ja aika näissä huoneissa
ei kestä montaa tuntia.
Murhe ja vaiva jokaisen ihmissielun päälle."
(Herra opeta minua kuolemaan)
Kyse ei ole siitä, että Keskitalon musiikki olisi erityisen hyvin tuotettua, tai että se olisi aina vireistä. Tekstit tai saundit eivät ole mitenkään sellaisia, jotka miellyttäisivät jokaista kuulijaa (toisaalta, onkohan olemassakaan musiikkia, joka miellyttäisi jokaista kuulijaa...) Joosen ärrävika saattaa ärsyttää. Tai se, että sillä on aina tuhat lappua keikalla, ja niistäkin puolet ovat takahuoneessa tai tippuvat kesken kaiken.
Mutta Joose on nero. Joosen lyriikoita ei voi ohittaa. Ne jäävät mieleen kummittelemaan. Niissä esiintyvä kuvasto on niin hurjaa, kaunista, lohdullista, pelottavaa ja irvokasta, että niihin on pakko syventyä. Niitä on pakko kuunnella. Kun Joose puhuu, minä kuuntelen. (Joku on sanonut, että Johnny Cashilla oli maailman uskottavin ja autoritäärisin ääni, joka teki kaikesta kuuntelemisen arvoista. Niin on Joosellakin.)
Ehkä porttomorsiamet ja riivaajat järkyttävät ensin, mutta niiden rinnalta löytyy kuitenkin huojuvia honkia, järviä, rakkautta, Jumala, kuolema (niin joo, fyi, lämpenen kuolema-tematiikalle!)
Joosen musiikki on muuttanut suhtautumistani musiikkiin yleensä. Se on opettanut minua ihailemaan
riisumista ja sitä, että lauluja voi kirjoittaa muustakin kuin siitä, että pojat ovat kivoja ja aurinko paistaa. Tai siitä, kuinka pojat eivät ole kivoja yhyy.
Niin, Joose opiskelee teologiaa. Teologeista on tykättävä.
"Herra, opeta minua kuolemaan,
hautaan itseni hautaamaan.
Lapset kurkkivat ikkunoista,
kuolema oven raoista
Ja aika näissä huoneissa
ei kestä montaa tuntia.
Juudaan leijona kaada valhemaailma.
Kuolleet seilaavat valkoisilla lakanoilla,
valheen laivoilla kuoleman satamaan
Ja aika näissä huoneissa
ei kestä montaa tuntia.
Murhe ja vaiva jokaisen ihmissielun päälle."
(Herra opeta minua kuolemaan)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit!