Olin lapsena ja teininä melkoinen lukutoukka. Kun muut lukivat Baby sitters clubia, fiilistelin itse natsihistoriikkeja ja aikuisten kirjoja (en sellaisia aikuisten kirjoja!) Teininä luin fantasiaa, niin kuin jokainen teini maailmassa. Luin kaikkea muutakin, kuten kaiken Beatles-kirjallisuuden, mitä käsiini sain. Lukiossa luin yhden kesän aikana 40 kotimaista kirjaa johonkin kilpailuun. Se on aika paljon. Kyseisenä kesänä satuin vielä matkustamaan kuukauden ulkomailla, joten matkalaukkuni oli täynnä kirjoja. Joten Italiasta muistan, että luin kirjoja, joista en muista enää mitään. Time well spent.
Nyttemmin olen jostain syystä lukenut huomattavasti vähemmän ja se harmittaa, sillä aina kun otan kirjan käteen, huomaan, kuinka mahtavaa lukeminen on. Paljon mahtavampaa kuin vaikkapa sosiaalinen elämä. (Okei okei, ei ole, mutta joskus muinoin valintani oli kirja, ei ystävät.) Olen tullut vähän krantuksi. Jos en pidä kirjasta, tai koe erityistä pakotetta lukea sitä, lopetan lukemisen. Enhän minä katso telkkaristakaan mitään turhaa (Öö?)
Kirjoihin muodostaa joskus niin vahvan tunnesiteen, että niiden loppuminen tuntuu kauhealta. Luin juuri Haruki Murakamin "Sputnik-rakastettuni"-romaanin, ja kiukuttaa, kun se loppui. Taisi olla hyvä kirja, siis. Olen aikaisemmin lukenut Murakamin kirjan "Kafka rannalla", joka on ehdottomasti yksi parhaita kirjoja koskaan. Sputnik liikkuu vähän samanlaisissa tunnelmissa. On paljon tukahdutettuja tunteita, unia, outoja käänteitä, sanomatta jääviä asioita ja ihastuttavaa kummallisuutta; koskaan ei voi olla ihan varma, mitä tässä oikeasti tapahtuu, ja jos tässä tapahtuu, onko se todellisuutta vai jotain metatodellisuutta. Murakami luo nerokkaita henkilöhahmoja, joihin kiintyy. Kirjoissa leijuu jatkuvasti kaipuu ja lievä surumielisyys, vaikka niissä onkin lakonista huumoria. Täytyy tutustua kirjailijan muihinkin teoksiin. Norweigian woodistahan tehtiin elokuvakin.
Nyt yritän napata itseäni niskasta kiinni, ja aloittaa Bo Carpelanin "Lapsuus"-romaanin. Carpelanin poismeno kirvoitti minussa kyyneleen jos toisenkin. Rakastan hänen runojaan, joten lienee aika lukea romaanikin.
Haaveilen suuresta kirjastohuoneesta, jossa olisi lattiasta kattoon kirjahyllyjä, takka, ja upottava nojatuoli, jossa lukea. Ei telkkaria! Rikhardinkadun kirjasto Helsingissä on niin kaunis, että tein päätöksen asioida tästä lähtien vain siellä, vaikka Pasilan kirjasto onkin naapurissani. Kyllä estetiikka on puoli ruokaa lukemisessakin.
Nyt kirpparikierrokselle, eli ärtymään ihmisten suhteettomuudesta; "mitä, nyppyinen villapaita 5 euroa! Pitäkää tunkkinne!" Hauskaa päivää!
Kuva: Flickr.com
Nyttemmin olen jostain syystä lukenut huomattavasti vähemmän ja se harmittaa, sillä aina kun otan kirjan käteen, huomaan, kuinka mahtavaa lukeminen on. Paljon mahtavampaa kuin vaikkapa sosiaalinen elämä. (Okei okei, ei ole, mutta joskus muinoin valintani oli kirja, ei ystävät.) Olen tullut vähän krantuksi. Jos en pidä kirjasta, tai koe erityistä pakotetta lukea sitä, lopetan lukemisen. Enhän minä katso telkkaristakaan mitään turhaa (Öö?)
Kirjoihin muodostaa joskus niin vahvan tunnesiteen, että niiden loppuminen tuntuu kauhealta. Luin juuri Haruki Murakamin "Sputnik-rakastettuni"-romaanin, ja kiukuttaa, kun se loppui. Taisi olla hyvä kirja, siis. Olen aikaisemmin lukenut Murakamin kirjan "Kafka rannalla", joka on ehdottomasti yksi parhaita kirjoja koskaan. Sputnik liikkuu vähän samanlaisissa tunnelmissa. On paljon tukahdutettuja tunteita, unia, outoja käänteitä, sanomatta jääviä asioita ja ihastuttavaa kummallisuutta; koskaan ei voi olla ihan varma, mitä tässä oikeasti tapahtuu, ja jos tässä tapahtuu, onko se todellisuutta vai jotain metatodellisuutta. Murakami luo nerokkaita henkilöhahmoja, joihin kiintyy. Kirjoissa leijuu jatkuvasti kaipuu ja lievä surumielisyys, vaikka niissä onkin lakonista huumoria. Täytyy tutustua kirjailijan muihinkin teoksiin. Norweigian woodistahan tehtiin elokuvakin.
Nyt yritän napata itseäni niskasta kiinni, ja aloittaa Bo Carpelanin "Lapsuus"-romaanin. Carpelanin poismeno kirvoitti minussa kyyneleen jos toisenkin. Rakastan hänen runojaan, joten lienee aika lukea romaanikin.
Haaveilen suuresta kirjastohuoneesta, jossa olisi lattiasta kattoon kirjahyllyjä, takka, ja upottava nojatuoli, jossa lukea. Ei telkkaria! Rikhardinkadun kirjasto Helsingissä on niin kaunis, että tein päätöksen asioida tästä lähtien vain siellä, vaikka Pasilan kirjasto onkin naapurissani. Kyllä estetiikka on puoli ruokaa lukemisessakin.
Nyt kirpparikierrokselle, eli ärtymään ihmisten suhteettomuudesta; "mitä, nyppyinen villapaita 5 euroa! Pitäkää tunkkinne!" Hauskaa päivää!
Kuva: Flickr.com
hyvänen aika :D mulla on sama fiilis, lukutoukka on löynnyt taas itsensä... kokeilin tänään illalla uutta versiota ja combottelin: audiokirja plus piirtäminen samalla! aika super jees, voin luvata!
VastaaPoistahttp://lottaahlbeck.ratata.fi
Uu! Sound's a-good!
VastaaPoista