Books, it didn't hurt this time

Olin lapsena ja teininä melkoinen lukutoukka. Kun muut lukivat Baby sitters clubia, fiilistelin itse natsihistoriikkeja ja aikuisten kirjoja (en sellaisia aikuisten kirjoja!) Teininä luin fantasiaa, niin kuin jokainen teini maailmassa. Luin kaikkea muutakin, kuten kaiken Beatles-kirjallisuuden, mitä käsiini sain. Lukiossa luin yhden kesän aikana 40 kotimaista kirjaa johonkin kilpailuun. Se on aika paljon. Kyseisenä kesänä satuin vielä matkustamaan kuukauden ulkomailla, joten matkalaukkuni oli täynnä kirjoja. Joten Italiasta muistan, että luin kirjoja, joista en muista enää mitään. Time well spent.

Nyttemmin olen jostain syystä lukenut huomattavasti vähemmän ja se harmittaa, sillä aina kun otan kirjan käteen, huomaan, kuinka mahtavaa lukeminen on. Paljon mahtavampaa kuin vaikkapa sosiaalinen elämä. (Okei okei, ei ole, mutta joskus muinoin valintani oli kirja, ei ystävät.) Olen tullut vähän krantuksi. Jos en pidä kirjasta, tai koe erityistä pakotetta lukea sitä, lopetan lukemisen. Enhän minä katso telkkaristakaan mitään turhaa (Öö?)

Kirjoihin muodostaa joskus niin vahvan tunnesiteen, että niiden loppuminen tuntuu kauhealta. Luin juuri Haruki Murakamin "Sputnik-rakastettuni"-romaanin, ja kiukuttaa, kun se loppui. Taisi olla hyvä kirja, siis. Olen aikaisemmin lukenut Murakamin kirjan "Kafka rannalla", joka on ehdottomasti yksi parhaita kirjoja koskaan. Sputnik liikkuu vähän samanlaisissa tunnelmissa. On paljon tukahdutettuja tunteita, unia, outoja käänteitä, sanomatta jääviä asioita ja ihastuttavaa kummallisuutta; koskaan ei voi olla ihan varma, mitä tässä oikeasti tapahtuu, ja jos tässä tapahtuu, onko se todellisuutta vai jotain metatodellisuutta. Murakami luo nerokkaita henkilöhahmoja, joihin kiintyy. Kirjoissa leijuu jatkuvasti kaipuu ja lievä surumielisyys, vaikka niissä onkin lakonista huumoria. Täytyy tutustua kirjailijan muihinkin teoksiin. Norweigian woodistahan tehtiin elokuvakin.

Nyt yritän napata itseäni niskasta kiinni, ja aloittaa Bo Carpelanin "Lapsuus"-romaanin. Carpelanin poismeno kirvoitti minussa kyyneleen jos toisenkin. Rakastan hänen runojaan, joten lienee aika lukea romaanikin.

Haaveilen suuresta kirjastohuoneesta, jossa olisi lattiasta kattoon kirjahyllyjä, takka, ja upottava nojatuoli, jossa lukea. Ei telkkaria! Rikhardinkadun kirjasto Helsingissä on niin kaunis, että tein päätöksen asioida tästä lähtien vain siellä, vaikka Pasilan kirjasto onkin naapurissani. Kyllä estetiikka on puoli ruokaa lukemisessakin.

Nyt kirpparikierrokselle, eli ärtymään ihmisten suhteettomuudesta; "mitä, nyppyinen villapaita 5 euroa! Pitäkää tunkkinne!" Hauskaa päivää!

Kuva: Flickr.com

50 sanaa

Kate teki sen taas. Hetken jaksoin pantata ja olla kuuntelematta naisen uusinta, koska halusin keskittyä kun sen lopulta teen. Viimein löysin aikaa, ja ah. Ihanaa. (Oikeasti nukahdin toisen biisin aikana, mutta levy on niin läpikotaisen rentouttava ja pehmeä, etten mahtanut mitään!)

Mukana Stephen Fry (!) ja Elton John. Epäilkää pois, toimii. Tämä nainen on maagi.  Harmi, ettei ikkunasta katsoessa maisema vastaa levyä. Lumi olisi sopivampaa, mutta nyt saa tyytyä Atlantilta saapuvaan puhuriin.

Musiikille pitää antaa aikaa ja tilaa. Liian usein menee Spotifyhin (miten se taivutetaan??) ja klikkaa kappaleesta toiseen keskittymättä lainkaan. Miten väärin se onkaan. Ensi vuonna aion käyttää aikaani musiikin kuunteluun. Se ei ole laiskottelua. Se on opiskelemista.

Fiilistelen kuvan värejä ja asua. Ihana huivi! Mikä hattu! Ja millainen nainen!

Vuoden levy. Ehdottomasti.

Joulu, oi joulu

Joulu on aina ollut minulle juhlista jaloin. Tänä vuonna on ollut hankala löytää sitä aitoa joulumieltä, joka läikehtii lämpimänä tuolla pallean seutuvilla. En tiedä johtuuko se keleistä, vai väsymyksestä vai mistä, mutta kun ei niin ei. Turhahan sitä on itsestään väkisin mitään jouluhenkeä tusertaa.

On tämä silti ihanaa. Kotona on siistiä, lanttulaatikko on uunissa ja lahjat paketissa. Jos vaikka vaan nauttisi siitä, että saa olla hetken tekemättä mitään, mikä on hyödyllistä tai aikuismaista. Jouluna taannun takaisin kuusivuotiaaksi, joka herää seitsemältä katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa, vaikkakin nykyään pukilla on tendenssi tiuskia lapsille (vaihda alaa, jos ei nappaa, kääkkä!) Lumiukkoa ei voi jättää välistä, jokavuotinen perinne onkin se, että muu perhe ryntää katsomaan "joko se itkee?" Minähän itken, ja vuosi  vuodelta aikaisemmin, koska tietoisuus siitä, että Lumiukko sulaa, iskee tajuntaan jo "It was the day I made the snowman" -vaiheessa. Yhyy. On se kaunis tarina.

On kivaa, kun saa olla mekko päällä ja syödä rauhassa kivoimpien ihmisten seurassa. On kivaa antaa lahjoja. On kivaa avata lahjoja. On kivaa kun on kynttilöitä ja musiikkia. Tänä vuonna en aio enää hangata vastaan kun äiti pyytää laulamaan. Olen jopa katsonut biisin valmiiksi. Hah!

                 

Kuvakavalkadin päätteeksi lempijoululauluni, jossa tiivistyy helppotajuisesti, missä koko juhlassa on kyse.

O magnum mysterium,

et admirabile sacramentum,

ut animalia viderent Dominum natum,

jacentem in praesepio!

Beata Virgo, cujus viscera

meruerunt portare

Dominum Christum.

Alleluia.

Mitä mainiointa ja siunatuinta joulua, kaiffarit!

Hetkistä

Elämä on hetkiä. Sellaisia, joina päättää aamulla, että tänään en jaksakaan. Sellaisia, joina tajuaa, että hius on uusiutuva luonnonvara. Laulaa korkeammalta kuin koskaan. Hetki venyy helposti tunniksi suloisen ihmisen seurassa, Hetkiä, joina huomaa, että valot ovat kirkkaita, mutta Jumala vielä kirkkaampi. Hetkiä, joina alkaa ihmetellä, mitä ihmettä on tuossakin tyypissä nähnyt.  Kärsivällisyyden kaipuuta. Miten maailmassa voi olla niin paljon söpöjä poikia? Hetkiä, joina ihan komea tuntematon poika katsoo koko bussimatkan ajan silmiin ja hymyilee vielä pois noustessaan. Hyvät juhlahetket. Kun aamulla löytää illan juhlien jälkeen sängyn alta jaffafläkin. Kynttilät; niitä on oltava. Ystävät; niitä vasta onkin oltava. Bussissa radiosta alkaa soida "Ameno", ja on vaikea olla nauramatta. Tanssiminen kuin kukaan ei katsoisi. Hetkiä, joina olennaisinta on hyppiminen.Väsymys. Uupumus. Suru. Ikävä. Itku. Uni. Halaukset. Nauru. Suuttumus. Hyväksyntä. Hymy. Sade. Villapaidat. Musiikki. Keskiaika. Liian ohjelman karsiminen. Rakkaus. Helsinki. Rauma. Koti. Perhe. Suhe. Hämmennys. Ahdistus. Helpotus. Valo. Hämärä. Frendit. Hetkiä, joina tajuaa, että hei, tässä on tarpeeksi. Kaikki tämä on riittävää ja hyvää.

            

                      

                 

Lopulta nämä hetket ovat ohi, ja tilalle tulee uusia, vaikka tietyt asiat pysyvätkin. Ja aina voi heittäytyä siihen luottamukseen ja lauseeseen, jonka luin Monkissa yhdestä paidasta (perusmeisinki, hengellinen oivallus vaatekaupassa.): "Whatever, I am." Mieletöntä. Mitä tahansa, Minä olen. Vau. Jumala on. Minun elämänikin on Hänen kauttaan.

Elämä on hetkiä, joina ymmärtää, että kaikki muuttuu hyväksi ja kauniiksi.

PS. Perään vielä sunnuntain kivojen illanistujaisten (joista ei juuri jäänyt kuvia, koska oli niin kivaa etten muistanut edes kuvata!) jälkimainingeissa kasvispiirakan resepti.

Pesto-feta-kasvispiirakka

1 pkt taikinaa (no kai nyt nainen joskus saa hiukan huijata!)
Pestoa
1 kesäkurpitsa
1-2 paprikaa
2 punasipulia (tai 1 iso)
Fetaa (paketti, ei kuutioita)
200 g herkkusieniä
2 dl ruokakermaa
2 munaa
Mustapippuria
Yrttejä

Voitele piirakkavuoka (ohjeesta tulee enemmänkin täytettä, voihan sitä tehdä pellillisenkin) ja laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Kuullota sipulit ja lisää joukkoon muutkin kasvikset. Anna pehmetä hieman. Lisää pesto. Täytä piirakka. Murusta feta. Vatkaa muna ja kerma, mausta pippurilla ja yrteillä, kaada täytteen päälle. Paista uunissa n. 30 minuuttia tai kunnes piiras on kullanruskea. Vetele piirasta nassuun. Parasta kylmänä.

Joo se Joose!

Jokainen seurassani vähänkään aikaa viettänyt tietää pakkomielteisestä Joose Keskitalo -idolaatiostani. Se ei ole herttaista tai hauskaa. Se on vakavaa. Joose on parasta, mitä suomalaisessa musiikissa on tapahtunut Piae Cantionesin, muuten toinen fiksaationi, jälkeen. No joo, ehkä jälleen liioittelen, onhan meillä Matti ja Teppo.

Kyse ei ole siitä, että Keskitalon musiikki olisi erityisen hyvin tuotettua, tai että se olisi aina vireistä. Tekstit tai saundit eivät ole mitenkään sellaisia, jotka miellyttäisivät jokaista kuulijaa (toisaalta, onkohan olemassakaan musiikkia, joka miellyttäisi jokaista kuulijaa...) Joosen ärrävika saattaa ärsyttää. Tai se, että sillä on aina tuhat lappua keikalla, ja niistäkin puolet ovat takahuoneessa tai tippuvat kesken kaiken.

Mutta Joose on nero. Joosen lyriikoita ei voi ohittaa. Ne jäävät mieleen kummittelemaan. Niissä esiintyvä kuvasto on niin hurjaa, kaunista, lohdullista, pelottavaa ja irvokasta, että niihin on pakko syventyä. Niitä on pakko kuunnella. Kun Joose puhuu, minä kuuntelen. (Joku on sanonut, että Johnny Cashilla oli maailman uskottavin ja autoritäärisin ääni, joka teki kaikesta kuuntelemisen arvoista. Niin on Joosellakin.)

Ehkä porttomorsiamet ja riivaajat järkyttävät ensin, mutta niiden rinnalta löytyy kuitenkin huojuvia honkia, järviä, rakkautta, Jumala, kuolema (niin joo, fyi, lämpenen kuolema-tematiikalle!)

Joosen musiikki on muuttanut suhtautumistani musiikkiin yleensä. Se on opettanut minua ihailemaan
riisumista ja sitä, että lauluja voi kirjoittaa muustakin kuin siitä, että pojat ovat kivoja ja aurinko paistaa. Tai siitä, kuinka pojat eivät ole kivoja yhyy.

Niin, Joose opiskelee teologiaa. Teologeista on tykättävä.


"Herra, opeta minua kuolemaan,
hautaan itseni hautaamaan.
Lapset kurkkivat ikkunoista,
kuolema oven raoista

Ja aika näissä huoneissa
ei kestä montaa tuntia.

Juudaan leijona kaada valhemaailma.
Kuolleet seilaavat valkoisilla lakanoilla,
valheen laivoilla kuoleman satamaan

Ja aika näissä huoneissa
ei kestä montaa tuntia.

Murhe ja vaiva jokaisen ihmissielun päälle."

(Herra opeta minua kuolemaan)
  

Onni

Mikä onni onkaan elää ja hengittää. Ja silti on ihmisellä munaa nillittää kaikesta.

Vaikka on syitä olla vain kiitollinen.

Elämä on, lopulta, mainiota ja kaunista.  

Pasila puettiin äsken jouluvaloihin, jotka ovat visualistin painajainen. Kuinka pidänkään niistä! (Kuvia ehkä myöhemmin) 

Niin ja siitä kiitollisuudesta. Lopullinen syy ja kohde on tässä.

Ps. Alimmaisessa kuvassa esiintyvä lauluyhtye muuten voitti juuri kulttuuripalkinnon. Ei mittä turhi flikoi!

Musiikki on kamalaa!!

Musiikki on kompleksista. Mitä enemmän siitä tietää, sitä vähemmän sitä tajuaa. Ja mitä enemmän luulee olevansa jonkin sortin "asiantuntija", sitä vähemmän huomaa enää yllättyvänsä mistään. Kaikki on niin kamalan tavanomaista, ja kaikki on vaan niin tehty. Musiikki ei enää tuota iloa ja nautintoa, vaan sitä analysoidaan. HALOO. Analysoidaan.

Onneksi maailmassa on musiikkia, joka yhäkin nostaa niskavillat pystyyn jostain syystä, jota ei voi määritellä. Vaikka kuinka fiilistelen jotain pikardin terssejä ja terminologista hölynpölyä, en aina pysty sanomaan, mikä siinä musiikissa lopulta saa alahuulen väpättämään. Dannyn "Seitsemän kertaa seitsemän" on jäätävän hieno biisi, enkä todellakaan tiedä, miksi, koska kaiken järjen mukaan se on ihan karsea. Ok, äkkiäkös sen analysoisi ja pilkkoisi teoriaksi, mutta en ehkä halua. Haluaisin säilyttää edes osan sitä lapsenomaisuutta suhtautumisessani musiikkiin ja sen tekemiseen.

Muusikon maailmantuska on julmaa. Julmaa julmaa julmaa. 

Ja musiikki ei oikeasti ole kamalaa. Kirjoitin raflaavan otsikon, koska pidän raflaavista otsikoista.  Musiikki on ihanaa. Se on parasta mitä on (tai oikeastaan toiseksi parasta) ja sillä sipuli. Mutta se on vaikeaa. Ja koska olen tunnustanut julkisesti, että pidän Dannysta, voinkin oikeastaan painua maan alle kellarihumppaamaan Dannyineni, jotta vältän sen julkisen nöyryytyksen, minkä tämä tunnustus aiheuttaa. 

Ei se kuitenkaan niin vakavaa ole. Aina. (Sanon minä, minä, joka käyn raivoisaa ristiretkeä huonoa musiikkia vastaan. Siis oikeasti. En voi kuunnella radiota enää, kun suutun silmittömästi siitä lannasta mitä sieltä syydetään. Argh.)

Eli se on vakavaa. Aivan sairaan vakavaa. VAKAVAA. 

Ajatuksenjuoksuni on niin löysää tänään, että oikeastaan sietää kysyä, mistä edes horisen. En todella tiedä. Dannysta kai. Mutta perään toinen kappale, joka saa niskavillat pystyyn ja alahuulen väpättämään, ja jota kuunnellaan kuvassa esiintyvien henkilöiden kanssa autossa syvän herkistyneen hiljaisuuden vallitessa: HUA! Mutta oikeasti. Tai leikisti. Miten vaan.