Vauhti päällä

Kevään mittaan olen ollut koko ajan todella ärtynyt, pahantuulinen, kulmikas ja räjähdysaltis. En ole nukkunut kovin hyvin. Minun on ollut vähän vaikea keskittyä mihinkään. Etenkin huhtikuun lopusta lähtien keskittymisvaikeudet ovat olleet jo aika isoja. Tuntuu, että pää on täynnä ajatuksia ja ideoita. Muut ihmiset ovat aivan liian hitaita, ja liikenteessä jokainen muu ottaa aivoon. Ahdistavat ajatukset täyttävät pään heti kun pysähdyn. Parisen viikkoa puheeni tempo on ollut selvästi kiihtynyttä, ja puhunkin välillä vähän liikaa ja innoissani. Olen änkyttänyt. Sykkeeni on ollut korkea, ja todellisuus alkanut katkeilla. Huimaa ja oksettaa. Olen saanut paniikkikohtauksia. Olen saanut myös raivokohtauksia. On hyvää pöhinää, mutta myös sellaista pöhinää, joka ei tunnu hyvältä.

Kävin hulluushoitajallani, ja hän sanoi, että tämä on selvää hypomaniaa. Ja hassua kyllä minä yllätyin, koska jostain syystä pieneen mieleenikään ei ollut tullut, että tosiaan, minulla, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalla, voisi mitenkään olla hypomaniaa. Se depressiopääty on käynyt sen verran tutuksi, että sieltä toiseen päähän sinkoutuminen tuntui epätodennäköiseltä. (Ja tarkoitan sinkoutumista sanan todellisessa merkityksessä. En oikein osaa sanoa, missä kohtaa oireet muuttuivat näin radikaalisti, sillä alkuvuodesta minulla oli isojakin masennusoireita.) Nyt jopa positiiviset asiat heilauttavat minut ihan valtavan kiihtyneeseen tilaan. Päässäni on aivan liikaa liikennettä. Se tuntuu kropassa asti.

Eipä tästä muuta sanottavaa ole, paitsi että nyt on pakko levätä. Pakko, vaikka kuinka ahdistaa. Pysähtyminen pelottaa, koska silloin minun on pakko ajatella niitä asioita, jotka ahdistavat minua kaikkein eniten. Pelkään, että tästä tulee ihan oikeastikin #psykoosikesä2018, ei vain läpällä. Haluan kuitenkin uskoa ja luottaa siihen, ettei niin käy. Mutta irrationaalinen ahdistukseni ei tunne järkeä tai luottamusta. Se vaan ahdistuu ja pelkää.

Minulla on onneksi ollut ihan mielettömän rakkaudellinen kokemus siitä, että Jumala kulkee kanssani. Että oli vauhtia liikaa tai liian vähän, Hän on siinä. Tuntuukin, että ainoastaan rukous ja muu hartauden harjoittaminen, näin sisäsiististi ilmaistuna, maadoittaa ja tasaa pulssia. Jumala ei onneksi ole hiljaa.

Että semmottii. Halusin jakaa tämänkin osan elämääni, koska kuten aiemmin olen puhunut, näistä asioista pitää puhua enemmän ja avoimemmin. Ei minua enää jaksa hävettää, koska miksi hitossa häpeäisin tällaista. Minulla on myös vahva tahto auttaa muita, jotenkin edes. Nyt juuri ainoa tapa on olla avoin ja koettaa murtaa mielenterveysongelmien stigmaa. Jos sinulla on olo, että tarvitset apua, älä pelkää pyytää sitä. Mielenterveysseuran sivuilla on paljon tietoa siitä, mistä ja miten voit hakea apua. Puhu ääneen. Jos haluat jakaa ajatuksia täällä kommenttikentässä, älä pelkää tehdä sitä. Minulle voi myös laittaa viestiä vaikka Instagramissa, jos haluat jutella tai jakaa kokemuksia.

Pahoittelen, mutta minun on vaan pakko linkittää loppuun tämä kappale. Siihen liittyy runsaasti todella hilpeitä muistoja, ja se on vieläkin yhden ystäväni ja minun takuuvarma tunnelmannostattaja. Meillä on tähän koreografiatkin, naturligtvis. Vauhti kiihtyy, voi toden totta.