Joskus käy näinkin: ensin vihaa jotain artistia, kunnes viha muuttuu rakkaudeksi. Antony & The Johnsons on näitä tapauksia.
En pidä Antonyn vibraatosta, en äänestä. En tuosta älyttömästä ulinasta ja koko henkilöhahmosta noin yleensäkään.
Mutta silti kuuntelin. Ja kuuntelin. Kunnes jotain aukesi. Miehellä on verta vuotava sydän. Yhtyeen äänimaailma on taianomainen. Soitinsovitukset. Melodiat. Voi, äärimmäinen kauneus.
Välillä epäilen silti, pidänkö Antonyn äänestä. En ihan ymmärrä miestä (tai naista), enkä ole tutustunut tämän historiaan tai harrastuksiin. Mutta joskus rakkaus on sitä, että antaa olla, hyväksyy toisen erilaisuuden ja ottaa vastaan kaiken kauniin, mitä rakastajalla on tarjota.
Joten jos tapaat minut unelias hymy kasvoillani, leijumassa talvisessa maisemassa, on tässä ainakin yksi syy.
Hyvää alkavaa viikkoa, ollaan lempeitä!
Ps. Hähää, linkki erikseen joka rivillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit!