Ihmeelliset ihmiset

Intian ihmiset olivat ihania. Kaikista kauhutarinoista huolimatta huijarit olivat vähemmistössä, ja ihmiset olivat vieraanvaraisia ja halusivat auttaa kahta hukassa olevaa turistia. Varsinkin lapset veivät sydämeni. Olisin ottanut jokaisen mukanani kotiin. 

Jos olisin kehdannut, olisin jäänyt tuijottamaan jokaista vastaantulijaa ja tutkinut kasvonpiirteitä tarkasti. Nyt minulla on onneksi kuvia, joita katsella. 

Itse Gandhi ja Yoda tässä, ensimmäinen päivä Intiassa. Joku hiippari pisti pilkun otsaan ja kirosi koko perheeni. Siksi hymyilen.

Hand in the pants! Onneksi oli pitkä objektiivi mukana!

Tämä poika taisi olla ihan ihastunut Soilaan. 

Nämä kaverit halusivat olla kaikissa kuvissa. 

Katsokaa nyt näitä! Sydän sulaa.

Nämä kaverit olivat ihan loistavia (ja hulluja)

Nuori oppaamme, Hanuman, oli todellinen herrasmies. Intiassa ei muuten ollut juuri herrasmieskulttuuria, sitä jäin tällaisena kukkahattutätinä kaipaamaan.

Kävin Mysoressa kahdella laulutunnilla. Opettajani, Dr. Sreedhara sairastui toisena päivänä, ja häntä tuurasi hänen tyttärensä.  Kokemus oli aivan uskomaton, vaikka en kahdessa tunnissa saanutkaan kuin pienen käsityksen yhdestä talasta ja asteikosta. Proffa kutsui minut jatkamaan opintoja joskus myöhemmin. Saas nähdä.

En kestä! Niin ihana.

Oma lukunsa olikin intialaisten kiinnostus minua kohtaan, mutta siihen palaan ehkä myöhemmin. 

Colours

Intian värit olivat täydellisiä. Kaikkialla oli väriä, kimallusta, kuvioita ja kauneutta. Jopa tällainen vampyyri innostui pitkästä aikaa muustakin kuin mustasta ja harmaasta. Poltettu oranssi, keltainen, vihreä, viininpunainen ja intialaisten tapa yhdistää vastavärejä tekivät vaikutuksen. 

Pyhän miehen kukka. 

Minttu-sitruunamehua aamulla. Nam.

Malai Kofta.

Mysoren basaarissa myytiin paljon kauniita kukkia...

...värijauheita...

...rannekoruja...

...ja tuoksuöljyjä kauniissa pulloissa. Niin kauniita.

'

Värikäs seuralaiseni.

Syksyllä voisinkin pukeutua punaiseen mekkoon ja laittaa kukkia hiuksiin; jospa se piristäisi kaamoksen keskellä. Otan mallia intialaisilta: vaikka olisi vain tavallinen arkimaanantai, on syytä pistää itsensä koreaksi. 

Seuraavaksi jatkan suosikkiosuudellani, Intian ihmisillä. 

The Animals we're gone

Intian eläimet valloittivat sydämeni. Kohtasimme ihania koiria (ja etenkin pentuja!), kissoja, apinoita, norsuja, haukkoja, vuohia ja lehmiä. Norsuihin minulla syntyi erityinen yhteys. Lajitoverien sympatiaa. 

Sydäntä sattui, kun kehrääviin palleroihin ei kuulemma kannata koskea. Mutta ne oli niin suloisia!

Apinoista saimme monia upeita otoksia, ja ne taisivat mielellään poseeratakin.

Tsekkaa apina äärioikealla. Oho.

Mama! Tämä on ehkä lempparikuvani ikinä.

Lehmiä oli pikkukaupungeissa paljon. 

Rakkaus. Norsut olivat lempeitä, isoja, suloisia ja lämpimiä. Tahdon oman lemmikiksi ja kulkuneuvoksi. 

Hauska tarina: norsun hoitaja nappasi minua pehvasta kiinni, ja nosti kyseisen köntyksen selkään. Oli aika pelottavaa, kun norsu nousi seisomaan. Ei tuolla ole mitään, mistä pitää kiinni! 

Juu, nam.

Suosikkilehmäni! Tämä heluna ei pitänyt minusta. Jouduin juoksemaan karkuun, kun se hermostui läsnäolooni ja alkoi tulla minua kohti uhkaavasti. 

Bill Nighy!

Juu, NAM.

Mutanttivuohi biitsillä.

Jos olisin voinut, olisin tuonut kotiin ainakin 10 kissaa, 8 koiraa, muutaman haukan, ja norsun. Oma norsu toisi kivan säväyksen urbaaniin elämään. Pasilassa voisin säilyttää sitä pyöräsuojassa. 

Huomenna värejä!