sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Nuoruustango

Throwback sunday! Löysin jokin aika sitten ylioppilaspotrettini vuodelta 2008. Lakkiaispäivä oli iso juttu. Jännitin todella paljon, mutta olin innoissani. Juhlaa varten minulle teetettiin mekko silkistä, jonka tätini toi Intiasta. Kävin kampaajalla. Mietin meikkiä. Suunnittelin koulun juhlassa pitämääni ylioppilaan puhetta. Treenasin Myytin ja bändin kanssa laulua. (Spice Girslin Stop sekä Nirvanan Heart shaped box, tietty.) Päivä oli ihana. Jännittävä, mutta ihana. 
Muistan, kun kuvat otettiin ja nähdessäni lopputuloksen olin niin kauhuissani, etten halunnut edes lähettää kiitoskorttia ihmisille. Kun olen niin kamala. Hyi mikä läski ällötys. Häpesin ulkomuotoani, ilmeitäni ja ihan kaikkea mitä 18-vuotias nyt saattaa keksiä hävetä. Äiti ja isä saivat minut lopulta ylipuhuttua, ja kuva lähti postissa minua juhlistaneille. 


Nyt kun katson kuvia, minut valtaa suru. Hukkasin niin paljon aikaa ja energiaa vatvoen rumuuttani. Rumuutta, joka oli tyystin kuvitteellista. Muistan jo varhaisessa murrosiässä itkeneeni usein lohduttomasti, koska olin niin ruma, läski ja ällöttävä. Elämääni on melkein 20 vuotta leimannut, toki vaihtelevissa määrin, suorastaan lamauttava itseinho. Ajoittain se lävistää kaiken tekemiseni ja olemiseni. Nyt aikuisena osaan satunnaisesti katsoa asiaa etäältä ja pystyn näkemään ajatuksieni tuhoisuuden ja valheellisuuden. Mutta nuorena en siihen kyennyt. Ihan sama vaikka itse Jumala olisi tullut alas taivaasta sanomaan minun olevan hyvä ja kaunis, en olisi siihen uskonut. En uskonut vanhempiani, isovanhempiani, ystäviäni, en ketään. Minä olen ruma ja läski, en ansaitse rakkautta, kehuja tai oikeastaan edes olla olemassa ja sillä sipuli.


Nyt kun katson kuvia näen vielä vähän lapsenkasvoisen ja aika suloisen luonnonlapsen. Minä olin juuri riittävästi, hyvä, kaunis ja oikeanlainen. En ollut läski tai oksettava. En ollut alkuunkaan ruma, vaan ihan hauskan näköinen. Sen sijaan kovin vakava näytin olevan, mutta se menköön nuoruuden "kuvissa ei saa hymyillä" -haihatuksen piikkiin. (En itseasiassa tiedä, mitä kuvaaja on tehnyt saadessaan minut hymyilemään alla olevassa kuvassa. Se onkin melkeinpä ainoa freimi jossa hymyilen. Ja siksi lempparini. Lisäksi korva pilkahtaa somasti pikku haltian tukan alta.) Minä olin kaiken rakkauden ja onnen arvoinen, äärettömän arvokas ja enemmän kuin kelvollinen. By the way, olen aina inhonnut ajatusta kelpaamisesta, sillä kuka nyt haluaisi kelvata? Kokis kelpaa kun ei ole Pepsiä, tai päin vastoin, mutta ihminen on niin paljon muuta kuin jokin mihin pitää tyytyä paremman puutteessa. Mielestäni ihmiset ympärilläni ovat niin paljon enemmän kuin vain kelvollisia. Siksi en halua sanoa kenellekään heidän kelpaavan. 


Katson nuorta itseäni äärettömän hellästi. Olisi niin paljon sanottavaa hänelle. Sinulle tapahtuu niin paljon hyviä asioita. Olet vahvempi kuin ikinä uskotkaan. Sinulla on annettavaa. Elämässäsi on paljon kaunista ja hyvää. Nauti nyt hyvä ihminen siitä että maailma on auki. Kaikki muuttuu hyväksi ja oikeastaan sitäkin paremmaksi. Olet niin hyvä noin. Sinä olet kaunis. Pese naama iltaisin. Ja varmasti nuorempi minä pyörittelisi, itselleen tyypilliseen tapaan, vanhalle minälle näyttävästi silmiään ja nauraisi räkäisesti päälle. Koska sellainen nuori minä olin. Aika pitelemätön, rohkea ja tinkimättömästi oma itsensä. Sanavalmis, fiksu, lahjakas ja kreisi. En kadu moniakaan asioita, mutta kadun sitä, miten kohtelin itseäni. Kadun sitä, että annoin itsevihalle niin suuren roolin elämässäni. Kadun sitä, että hukkasin niin paljon arvokasta aikaa itseni inhoamiseen ja vähättelemiseen. Kadun sitä, että suljin itseni, sillä ne lukot ovat yhäkin niin tiukasti kiinni, että niiden avaamiseen tarvitaan jo järeämpiä aseita. Suljin itseni vain koska uskoin vakaasti olevani vastenmielinen kaikkien silmissä. Luulin, että muutama negatiivinen kokemus ja jonkun törpön satunnainen sanominen määrittäisi minut lopullisesti ja täysin. Ruma olet ja rumana pysyt. Ei läskiä kukaan rakasta. Koin niin valtavaa huonommuutta muiden seurassa, että olin kateellinen ja välillä katkerakin. Kadun, etteivät mummu ja ukki koskaan saaneet kehystää potrettiani. He toivoivat sitä loppuun saakka. Kaikki hukkaan heitetty aika ja energia. Sitä kadun. 


Tämä on ensimmäinen blogipostaus, jota tehdessäni itkin. Tämä aihe menee syvälle tunteisiin. En oikeastaan edes tiedä, miksi lähdin kirjoittamaan tätä. Alunperin ajattelin vaan jakaa kuvat ja naureskella nuoruudelle ja idealismille. Tuntuu hölmöltä availla julkisesti näin henkilökohtaisia asioita. Kipeimpiä kohtia. Mutta näin pääsi käymään, asiaa vaan alkoi ryöpytä. Yksi syy on varmasti totaalinen leipääntymiseni pääkoppani liikkeisiin. En jaksa enää inhota itseäni. En jaksa enää pelätä ja hävetä. En jaksa enää itkeä ahdistuneena ulkomuotoani. Se on niin uuvuttavaa. Tämä kesä oli viimeinen niitti, olen päättänyt, että nyt riittää. Minä tapan tämän paskiaisen. Aion leikkiä oman elämäni Kill Billiä. Jos yksi keino on puhua asiasta, olkoon sitten niin. Uskon jopa raa'an rehellisyyden olevan hyödyksi ensinnäkin itselleni, mutta toivottavasti myös jollekin muulle. Tiedän, etten ole ainoa, joka kamppailee näiden asioiden kanssa. Meitä on liian paljon. Minun lähipiirissäni on niin monta naista, jotka eivät pääse täyteen potentiaaliinsa vammauttavan itsevihan takia. Ja kun katsoo ulkopuolisen silmin näkee vain äärettömän kauniita ja kaikin puolin mahtavia naisia. Kadehdittavan upeita ja merkittäviä. 

Tämä riittää tällä kertaa. Pelkään, että blogista on tulossa henkilökohtainen itkualustani, jossa sosiaalipornoilen. Seuraavaksi siis jotain keveämpää. Mutta jätän foorumin auki ajatuksille ja kokemuksille. Olen kiitollinen jokaisesta. 

11 kommenttia:

  1. Mullekin tuli näistä just sellainen luonnonlapsi-olo, mutta kuvissa silmissä on myös sellaista surua, joista varmaan heijastuu just se, ettet ollut itseesi tyytyväinen ja olut liian raadollinen. :( Kuvissa on muutenkin todella kaunis ja herkkä fiilis. <3 Nykyisin sun silmissä on muuten ihana erilainen fiilis, olen tainnut aiemminkin sanoa, että tykkään sun silmistä hirveästi, ne on jotenkin eksoottiset. ^_^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska, että huomasit surumielisyyden. Enpä ollut tullut itse sitä edes ajatelleeksi, mutta totta tosiaan, taisin olla tuolloin(kin) vähän surullinen. Ehkä kameran jännäys tuo oman lisänsä.

      Mutta oi! Silmiäni kehutaan aika harvoin, koska ovat piilossa rillien alla. Kiitos, eksoottinen kuulostaa kivalta! <3

      Poista
  2. Mä tiedän just sun fiilikset! <3 Miten meillä onkin ollut niin kamala itseinho, vaikka ihaniahan tässä oikeasti ollaan <3 :) Mutta tälleen nelikymppisenä vasta olen alkanut olemaan itselleni armollisempi. Aika kauan tässä on oltu siinä ikeessä kiinni, että olen ihan ämpäriruma, kauhea läskipallero ja mitä kaikkea. Joo okei, olen tuuheampi nainen, mutta so? Mä olen niin sinut jo itseni kanssa, että eipä nämä maggarat kauheasti ahdistele enää. Ja olen alkanut oikeasti pitää itseäni jopa ihan ihmisen näköisenä :D Mutta! Edelleen kun joku toinen sanoo mulle jonkun kohteliaisuuden mun ulkonäöstä, enpä vaan osaa ottaa vastaan mitenkään luontevasti :D Sen opetteluun menee varmaan toinen 40 vuotta! :D (Hope not).

    Mun mielestä sä olet Fanni upea! Sulla on niin kauniit silmät ja sun piirteet ovat persoonalliset sekä ihanat! Mä olen aina pitänyt sua tosi upeana naisena <3 Sä olet niin valloittava ja älykäs, lahjakas ja kertakaikkisen rakastettava ihminen. Sellainen ihminen on aina kaunis <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3<3<3<3 En oikeen osaa vastata muuta just nyt. Kiitos ihana. Ja on huojentava kuulla, että ikä tekee tehtävänsä.

      Okei, sanottava on, että vitsit taas sun kielenkäyttöä. Huikeeta, senkin Runeberg. Tuuheat naiset 4-evö!!!!!!<3

      Poista
  3. Vois olla mun kirjoitus tää. Nykyään itseinho ja itseviha nostaa päätään enää ku oon tarpeeksi väsyny tai jokin muu huono hetki päällä. Sitä on pikkuhiljaa opetellu kyseenalaistaan haukkuja oman pään sisällä. Mutta ne on todella tiukassa, koska niitä on kuullu ihan pienestä pitäen. Armollisuutta tässä joutuu opettelemaan itseään kohtaan. Ei se itseinho poistu sekunnissa. Pienin askelin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei poistu ei! Ja sekös on tuskastuttavaa, kun on luonteeltaan tällainen "kaikki mulle heti nyt" -tyyppi. Mutta se on vaan totta, että omaan pään sisältä tulevat äänet eivät ole totta. "Se on vain ajatus" on uusin suosikkimantrani, jota toistelen itselleni. Se tulee ja menee, minun ei tarvitse jäädä siihen kiinni.

      Ihanaa, että olet päässyt eteenpäin. Ja onhan se niin, että hiljaa hyvä tulee.

      Poista
  4. Jep, tunnistan omat tuon aikaiset fiilikset tästä tekstistä todella hyvin paitsi etten ollut edes sanavalmis enkä rohkea. Onneksi kuitenkin vanhetessa oppii olemaan vähemmän raadollinen itselleen, vaikka välillä ajatukset meinaakin kallistua itseinhon puolelle.

    Tästä tekstistä tuli myös mieleen Mikko Harjun biisi Sinä riität, joka muhun ainakin iski sanoitustensa puolesta kovaa ja korkealta, kun ekan kerran aloin kunnolla kuuntelemaan mitä siinä lauletaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistä ihmeestä se raadollisuus edes kumpuaa? Mikä ihmeen hinku meillä on nähdä itsemme niin negatiivisesti? Onneksi ikä tuo kuulemma perspektiiviä, sitä odottelen.

      Kiitos biisivinkistä! :)

      Poista
  5. Tiedän täsmälleen mistä puhut.. Mutta en siltikään osaa nähdä itseäni hyvänä ja kauniina. Lapsuuden haukut on jättänyt syvät arvet. Mutta taistelen joka päivä paremman itsetunnon puolesta ja vuosi vuodelta tuntuu vähän paremmalta. Mutta Sinä, Sinä olet kaunis ja ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Taru! En ikinä tiedä mitä sanoa toiselle, joka käy näitä juttuja läpi, kun sen tietää itse varsin hyvin, ettei mikään kommentti tunnu kuulijasta uskottavalta. Mutta sanonpa silti: olet vahva! Ja kun ihan tosissaan kaunis, ihana ja arvokas.

      Poista
  6. Tunnistan niin samat fiilikset itsessäni, ja ne on niin syvälle juurtuneita että painin samojen ongelmien kanssa vielä tänä päivänäkin ja pohdin kelpaamistani ja syitä sille miksi itsetunto on niin huono. Varsinkin tämä loppukesä ja syksy on ollut vaikeaa ja olen ollut henkisesti todella väsynyt, mutta eiköhän tämä tästä kun päivä kerrallaan hiljakseen mennään.
    Tsemppiä meille. <3

    VastaaPoista

Kiva kun kävit!