torstai 21. syyskuuta 2017

I Love Me -arvonta

I Love Me -messut, eli jokaisen kauneusharrastajan must go -kohde, lähestyvät. Messut järjestetään Helsingin Messukeskuksessa 20.-22.10. Sain tilaisuuden arpoa kaksi lippua myös teidän lukijoiden kesken. Olisi hauskaa törmätä messuilla, eikös?



Arvon kaksi lippua, eli tässä arvonnassa on kaksi voittajaa. Yksi lippu oikeuttaa yhteen kertakäyntiin messuilla ja sillä pääsee kaikkiin samanaikaisin tapahtumiin. Ne kannattaa tsekata I Love Me:n sivuilta: KLIK.  Messuilla on vaikka ja mitä: erilaisia näytteilleasettajia ja jopa luentoja (esimerkiksi Vaakakapinasta tutun Jenny Lehtisen ja Saara Sarvaksen keskustelutilaisuus on melkeinpä must go.)

Säännöt ovat seuraavat:

1) Arvonta on tarkoitettu blogini lukijoille, joko Bloggerin lukijaraadin tai Bloglovin'in kautta. Kerro, mitä kautta seuraat minua. Uudet lukijat ovat enemmän kuin tervetulleita!

2) Saat lisäarvan seuraamalla minua Instagramissa. Kerro tämä kommentissasi.

3) Kerro minulle: mikä on syksysi kohokohta?

4) Jätä kommenttiin toimiva sähköpostiosoitteesi, niin saan sinut kiinni voiton osuessa kohdallesi. 

Toivottavasti tavataan messuilla!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Lauantai-iltana

Yhtenä iltana paljon jos viiniä joooooois...! Lauantai-ilta kotona, mikä ihana syy ottaa aikaa itselle. Käydä suihkussa, kuoria kroppa, puunata ja rasvata. Kuoria iho, hengailla naamio naamalla ja lakata kynnet. Lopulta voi pujahtaa puhtaisiin lakanoihin. Pimenevät illat kutsuvat sytyttelemään kynttilöitä ja vaan olemaan ihan hiljaa hämärässä. (Valitettavasti minulla ei ollut sitä viiniä, joten jouduin tyytymään teehen. Hyvää sekin oli.)


Lainasin pikkuveikan hopeashampoota ja -hoitoainetta. (Joo, veikka osti hopeahampoota ja -hoitoainetta...) Nämä Biozellin versiot ovat hyviä työhevosia. Ei mitään mullistavaa, mutta toimivaa. Organic Shopin Mango-kuorinta on ihana! Se tuoksuu niin makoisalta, että mieleni tekisi lipaista sitä suuhunkin. Se jättää ihon pehmeäksi ja sileäksi. 


Luotettu Supermoodin Youth Glo -entsyymikuorinta ei petä. Ihosta tuli taas sileä ja tasaisemman värinen.


Happokuorinnan jälkeen iho kaipaa rauhoitusta ja viilennystä. It's Skin:in Tea Tree -kangasnaamio tuntui kasvoilla mukavalta. En vielä osaa sanoa, onko näissä naamioissa juurikaan eroja. Mutta iho jäi napakan, kosteutetun ja raikkaan tuntuiseksi. 


Kynsien lakkaamiseen ei ole tahtonut viime aikoina löytyä hyvää rakoa. Nyt päätin ottaa härkää sarvista ja kanaa koivesta. Color Clubin Stuck on you -aluslakka ja Poshén päällyslakka ovat hyviä tuotteita meille, joilla lakka ei pysy millään. Lumenen parin vuoden takainen syyskokoelman kynsilakka taisi tulla tiensä päähän. Sääli, sillä punaruskea sävy on todella ihana. 




Luottotrio Burt's Beesiltä: kookoksinen jalkavoide, lehmäkäsirasva sekä kynsinauhavoide. Näiden käytön jätän aina viimeiseksi, sillä voiteiden koostumus on todella tuhti. En halua jättää rasvajälkiä lattiaan.


Krysanteemit ovat hieman lakastuneita, mutta jotenkin pidän kuolleista kukista. Olen rakastunut Lidlin Apple & Cinnamon -tuoksutuikkuihin. Halpoja ja herkullisen tuoksuisia!


Ei muuta kuin hyvää yötä. Ei ole rauhallisten koti-iltojen voittanutta. 

Chillailumusiikkina toimi muun muassa Nina Simonen "Lilac wine." 



Mitä sinun viikonloppuusi on kuulunut?


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Nuoruustango

Throwback sunday! Löysin jokin aika sitten ylioppilaspotrettini vuodelta 2008. Lakkiaispäivä oli iso juttu. Jännitin todella paljon, mutta olin innoissani. Juhlaa varten minulle teetettiin mekko silkistä, jonka tätini toi Intiasta. Kävin kampaajalla. Mietin meikkiä. Suunnittelin koulun juhlassa pitämääni ylioppilaan puhetta. Treenasin Myytin ja bändin kanssa laulua. (Spice Girslin Stop sekä Nirvanan Heart shaped box, tietty.) Päivä oli ihana. Jännittävä, mutta ihana. 
Muistan, kun kuvat otettiin ja nähdessäni lopputuloksen olin niin kauhuissani, etten halunnut edes lähettää kiitoskorttia ihmisille. Kun olen niin kamala. Hyi mikä läski ällötys. Häpesin ulkomuotoani, ilmeitäni ja ihan kaikkea mitä 18-vuotias nyt saattaa keksiä hävetä. Äiti ja isä saivat minut lopulta ylipuhuttua, ja kuva lähti postissa minua juhlistaneille. 


Nyt kun katson kuvia, minut valtaa suru. Hukkasin niin paljon aikaa ja energiaa vatvoen rumuuttani. Rumuutta, joka oli tyystin kuvitteellista. Muistan jo varhaisessa murrosiässä itkeneeni usein lohduttomasti, koska olin niin ruma, läski ja ällöttävä. Elämääni on melkein 20 vuotta leimannut, toki vaihtelevissa määrin, suorastaan lamauttava itseinho. Ajoittain se lävistää kaiken tekemiseni ja olemiseni. Nyt aikuisena osaan satunnaisesti katsoa asiaa etäältä ja pystyn näkemään ajatuksieni tuhoisuuden ja valheellisuuden. Mutta nuorena en siihen kyennyt. Ihan sama vaikka itse Jumala olisi tullut alas taivaasta sanomaan minun olevan hyvä ja kaunis, en olisi siihen uskonut. En uskonut vanhempiani, isovanhempiani, ystäviäni, en ketään. Minä olen ruma ja läski, en ansaitse rakkautta, kehuja tai oikeastaan edes olla olemassa ja sillä sipuli.


Nyt kun katson kuvia näen vielä vähän lapsenkasvoisen ja aika suloisen luonnonlapsen. Minä olin juuri riittävästi, hyvä, kaunis ja oikeanlainen. En ollut läski tai oksettava. En ollut alkuunkaan ruma, vaan ihan hauskan näköinen. Sen sijaan kovin vakava näytin olevan, mutta se menköön nuoruuden "kuvissa ei saa hymyillä" -haihatuksen piikkiin. (En itseasiassa tiedä, mitä kuvaaja on tehnyt saadessaan minut hymyilemään alla olevassa kuvassa. Se onkin melkeinpä ainoa freimi jossa hymyilen. Ja siksi lempparini. Lisäksi korva pilkahtaa somasti pikku haltian tukan alta.) Minä olin kaiken rakkauden ja onnen arvoinen, äärettömän arvokas ja enemmän kuin kelvollinen. By the way, olen aina inhonnut ajatusta kelpaamisesta, sillä kuka nyt haluaisi kelvata? Kokis kelpaa kun ei ole Pepsiä, tai päin vastoin, mutta ihminen on niin paljon muuta kuin jokin mihin pitää tyytyä paremman puutteessa. Mielestäni ihmiset ympärilläni ovat niin paljon enemmän kuin vain kelvollisia. Siksi en halua sanoa kenellekään heidän kelpaavan. 


Katson nuorta itseäni äärettömän hellästi. Olisi niin paljon sanottavaa hänelle. Sinulle tapahtuu niin paljon hyviä asioita. Olet vahvempi kuin ikinä uskotkaan. Sinulla on annettavaa. Elämässäsi on paljon kaunista ja hyvää. Nauti nyt hyvä ihminen siitä että maailma on auki. Kaikki muuttuu hyväksi ja oikeastaan sitäkin paremmaksi. Olet niin hyvä noin. Sinä olet kaunis. Pese naama iltaisin. Ja varmasti nuorempi minä pyörittelisi, itselleen tyypilliseen tapaan, vanhalle minälle näyttävästi silmiään ja nauraisi räkäisesti päälle. Koska sellainen nuori minä olin. Aika pitelemätön, rohkea ja tinkimättömästi oma itsensä. Sanavalmis, fiksu, lahjakas ja kreisi. En kadu moniakaan asioita, mutta kadun sitä, miten kohtelin itseäni. Kadun sitä, että annoin itsevihalle niin suuren roolin elämässäni. Kadun sitä, että hukkasin niin paljon arvokasta aikaa itseni inhoamiseen ja vähättelemiseen. Kadun sitä, että suljin itseni, sillä ne lukot ovat yhäkin niin tiukasti kiinni, että niiden avaamiseen tarvitaan jo järeämpiä aseita. Suljin itseni vain koska uskoin vakaasti olevani vastenmielinen kaikkien silmissä. Luulin, että muutama negatiivinen kokemus ja jonkun törpön satunnainen sanominen määrittäisi minut lopullisesti ja täysin. Ruma olet ja rumana pysyt. Ei läskiä kukaan rakasta. Koin niin valtavaa huonommuutta muiden seurassa, että olin kateellinen ja välillä katkerakin. Kadun, etteivät mummu ja ukki koskaan saaneet kehystää potrettiani. He toivoivat sitä loppuun saakka. Kaikki hukkaan heitetty aika ja energia. Sitä kadun. 


Tämä on ensimmäinen blogipostaus, jota tehdessäni itkin. Tämä aihe menee syvälle tunteisiin. En oikeastaan edes tiedä, miksi lähdin kirjoittamaan tätä. Alunperin ajattelin vaan jakaa kuvat ja naureskella nuoruudelle ja idealismille. Tuntuu hölmöltä availla julkisesti näin henkilökohtaisia asioita. Kipeimpiä kohtia. Mutta näin pääsi käymään, asiaa vaan alkoi ryöpytä. Yksi syy on varmasti totaalinen leipääntymiseni pääkoppani liikkeisiin. En jaksa enää inhota itseäni. En jaksa enää pelätä ja hävetä. En jaksa enää itkeä ahdistuneena ulkomuotoani. Se on niin uuvuttavaa. Tämä kesä oli viimeinen niitti, olen päättänyt, että nyt riittää. Minä tapan tämän paskiaisen. Aion leikkiä oman elämäni Kill Billiä. Jos yksi keino on puhua asiasta, olkoon sitten niin. Uskon jopa raa'an rehellisyyden olevan hyödyksi ensinnäkin itselleni, mutta toivottavasti myös jollekin muulle. Tiedän, etten ole ainoa, joka kamppailee näiden asioiden kanssa. Meitä on liian paljon. Minun lähipiirissäni on niin monta naista, jotka eivät pääse täyteen potentiaaliinsa vammauttavan itsevihan takia. Ja kun katsoo ulkopuolisen silmin näkee vain äärettömän kauniita ja kaikin puolin mahtavia naisia. Kadehdittavan upeita ja merkittäviä. 

Tämä riittää tällä kertaa. Pelkään, että blogista on tulossa henkilökohtainen itkualustani, jossa sosiaalipornoilen. Seuraavaksi siis jotain keveämpää. Mutta jätän foorumin auki ajatuksille ja kokemuksille. Olen kiitollinen jokaisesta. 

tiistai 5. syyskuuta 2017

Kun galaksi räjähtää

Mielestäni on ihanaa, kun tämän hetkinen huulipunatrendi on todella out there. Ilahdun joka kerta kun bongaan katukuvassa rohkeita sävyjä. Huulipuna on ehdottomasti helpoin ja hauskin tapa antaa tyyliin potkua ja kokeilla rohkeasti jotain uutta. Etenkin kun monet edulliset merkit myyvät mitä hauskimpia sävyjä - hauska värikokeilu ei vie tiliä miinukselle.


Itse olen lopulta vähän nössö. Rohkeimmat kokeilut viime aikoina ovat olleet pinkit huulipunat. (Okei, en ole juuri koskaan käyttänyt pinkkiä punaa, joten kai se on tavallaan rohkeaa!) Kun bongasin Essence-hyllystä Metal Shock Lip Paintin sävyssä 01 Belladonna, oli minun pakko napata se mukaani. (Kassan kautta, älkää huoliko!) Metallisena hohtava tummansininen huulipuna oli niin hauska ja edullinen, että totesin voivani tähän hintaan olla rohkea.


Nestemäinen puna on huulilla todella kevyt. Se ei kuivu huulille täysin mataksi, vaan tuntuu voidemaiselta ja liukkaalta. Se ei siis kestä syömistä tai esimerkiksi mikrofoniin hankaamista. Puna ei kuitenkaan karkaile juonteisiin, eli se ei ole liian liukas. Tuntu on miellyttävä, mutta sanottava on, että kun on tottunut mattapuniin, tuntuvat kaikki vähänkin voidemaisemmat punat hasardeilta. Tämä on vain tottumiskysymys ja lievää vainoharhaisuutta. Metallinhohtoinen puna kerrostuu hyvin. Kahdella ohuella kerroksella saa aikaan tasaisen lopputuloksen. Hohtava puna näyttää todella hauskalta, eikä hohdon aikaan saama harha pulleammista huulista haittaa lainkaan. Metallinhohto näyttääkin aika freesiltä mattapunien jälkeen. En ole todellakaan matasta luopumassa, se olisi hulluutta, mutta rinnalle on kiva saada vaihtoehtoja.


Sarjaan kuuluu muitakin sävyjä, mutta kaupassa muistelisin nähneeni vain yhden, se saattoi olla pinkki. Haalisin mielelläni nämä kaikki, sillä miksipäs ei. Hintaa punalla oli alle viisi euroa, mikä on juuri sopivasti tällaisesta hassuttelupunasta. Punan laatu on kuitenkin kaikkea muuta kuin hassu, eli halvalla saa todella pätevää tavaraa. Go Essence, jälleen kerran!

Ps. Muistathan vielä kysymyspostauksen! Kerrankin saa kysyä melkeen mitä vaan.