perjantai 30. joulukuuta 2011

Books, it didn't hurt this time

Olin lapsena ja teininä melkoinen lukutoukka. Kun muut lukivat Baby sitters clubia, fiilistelin itse natsihistoriikkeja ja aikuisten kirjoja (en sellaisia aikuisten kirjoja!) Teininä luin fantasiaa, niin kuin jokainen teini maailmassa. Luin kaikkea muutakin, kuten kaiken Beatles-kirjallisuuden, mitä käsiini sain. Lukiossa luin yhden kesän aikana 40 kotimaista kirjaa johonkin kilpailuun. Se on aika paljon. Kyseisenä kesänä satuin vielä matkustamaan kuukauden ulkomailla, joten matkalaukkuni oli täynnä kirjoja. Joten Italiasta muistan, että luin kirjoja, joista en muista enää mitään. Time well spent.

Nyttemmin olen jostain syystä lukenut huomattavasti vähemmän ja se harmittaa, sillä aina kun otan kirjan käteen, huomaan, kuinka mahtavaa lukeminen on. Paljon mahtavampaa kuin vaikkapa sosiaalinen elämä. (Okei okei, ei ole, mutta joskus muinoin valintani oli kirja, ei ystävät.) Olen tullut vähän krantuksi. Jos en pidä kirjasta, tai koe erityistä pakotetta lukea sitä, lopetan lukemisen. Enhän minä katso telkkaristakaan mitään turhaa (Öö?)

Kirjoihin muodostaa joskus niin vahvan tunnesiteen, että niiden loppuminen tuntuu kauhealta. Luin juuri Haruki Murakamin "Sputnik-rakastettuni"-romaanin, ja kiukuttaa, kun se loppui. Taisi olla hyvä kirja, siis. Olen aikaisemmin lukenut Murakamin kirjan "Kafka rannalla", joka on ehdottomasti yksi parhaita kirjoja koskaan. Sputnik liikkuu vähän samanlaisissa tunnelmissa. On paljon tukahdutettuja tunteita, unia, outoja käänteitä, sanomatta jääviä asioita ja ihastuttavaa kummallisuutta; koskaan ei voi olla ihan varma, mitä tässä oikeasti tapahtuu, ja jos tässä tapahtuu, onko se todellisuutta vai jotain metatodellisuutta. Murakami luo nerokkaita henkilöhahmoja, joihin kiintyy. Kirjoissa leijuu jatkuvasti kaipuu ja lievä surumielisyys, vaikka niissä onkin lakonista huumoria. Täytyy tutustua kirjailijan muihinkin teoksiin. Norweigian woodistahan tehtiin elokuvakin.

Nyt yritän napata itseäni niskasta kiinni, ja aloittaa Bo Carpelanin "Lapsuus"-romaanin. Carpelanin poismeno kirvoitti minussa kyyneleen jos toisenkin. Rakastan hänen runojaan, joten lienee aika lukea romaanikin.


Haaveilen suuresta kirjastohuoneesta, jossa olisi lattiasta kattoon kirjahyllyjä, takka, ja upottava nojatuoli, jossa lukea. Ei telkkaria! Rikhardinkadun kirjasto Helsingissä on niin kaunis, että tein päätöksen asioida tästä lähtien vain siellä, vaikka Pasilan kirjasto onkin naapurissani. Kyllä estetiikka on puoli ruokaa lukemisessakin.

Nyt kirpparikierrokselle, eli ärtymään ihmisten suhteettomuudesta; "mitä, nyppyinen villapaita 5 euroa! Pitäkää tunkkinne!" Hauskaa päivää!

Kuva: Flickr.com

maanantai 26. joulukuuta 2011

50 sanaa

Kate teki sen taas. Hetken jaksoin pantata ja olla kuuntelematta naisen uusinta, koska halusin keskittyä kun sen lopulta teen. Viimein löysin aikaa, ja ah. Ihanaa. (Oikeasti nukahdin toisen biisin aikana, mutta levy on niin läpikotaisen rentouttava ja pehmeä, etten mahtanut mitään!)

Mukana Stephen Fry (!) ja Elton John. Epäilkää pois, toimii. Tämä nainen on maagi.  Harmi, ettei ikkunasta katsoessa maisema vastaa levyä. Lumi olisi sopivampaa, mutta nyt saa tyytyä Atlantilta saapuvaan puhuriin.

Musiikille pitää antaa aikaa ja tilaa. Liian usein menee Spotifyhin (miten se taivutetaan??) ja klikkaa kappaleesta toiseen keskittymättä lainkaan. Miten väärin se onkaan. Ensi vuonna aion käyttää aikaani musiikin kuunteluun. Se ei ole laiskottelua. Se on opiskelemista.


Fiilistelen kuvan värejä ja asua. Ihana huivi! Mikä hattu! Ja millainen nainen!

Vuoden levy. Ehdottomasti.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Joulu, oi joulu

Joulu on aina ollut minulle juhlista jaloin. Tänä vuonna on ollut hankala löytää sitä aitoa joulumieltä, joka läikehtii lämpimänä tuolla pallean seutuvilla. En tiedä johtuuko se keleistä, vai väsymyksestä vai mistä, mutta kun ei niin ei. Turhahan sitä on itsestään väkisin mitään jouluhenkeä tusertaa.

On tämä silti ihanaa. Kotona on siistiä, lanttulaatikko on uunissa ja lahjat paketissa. Jos vaikka vaan nauttisi siitä, että saa olla hetken tekemättä mitään, mikä on hyödyllistä tai aikuismaista. Jouluna taannun takaisin kuusivuotiaaksi, joka herää seitsemältä katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa, vaikkakin nykyään pukilla on tendenssi tiuskia lapsille (vaihda alaa, jos ei nappaa, kääkkä!) Lumiukkoa ei voi jättää välistä, jokavuotinen perinne onkin se, että muu perhe ryntää katsomaan "joko se itkee?" Minähän itken, ja vuosi  vuodelta aikaisemmin, koska tietoisuus siitä, että Lumiukko sulaa, iskee tajuntaan jo "It was the day I made the snowman" -vaiheessa. Yhyy. On se kaunis tarina.

On kivaa, kun saa olla mekko päällä ja syödä rauhassa kivoimpien ihmisten seurassa. On kivaa antaa lahjoja. On kivaa avata lahjoja. On kivaa kun on kynttilöitä ja musiikkia. Tänä vuonna en aio enää hangata vastaan kun äiti pyytää laulamaan. Olen jopa katsonut biisin valmiiksi. Hah!








                 




Kuvakavalkadin päätteeksi lempijoululauluni, jossa tiivistyy helppotajuisesti, missä koko juhlassa on kyse.



O magnum mysterium,
et admirabile sacramentum,
ut animalia viderent Dominum natum,
jacentem in praesepio!
Beata Virgo, cujus viscera
meruerunt portare
Dominum Christum.
Alleluia.

Mitä mainiointa ja siunatuinta joulua, kaiffarit!

tiistai 20. joulukuuta 2011

Hetkistä


Elämä on hetkiä. Sellaisia, joina päättää aamulla, että tänään en jaksakaan. Sellaisia, joina tajuaa, että hius on uusiutuva luonnonvara. Laulaa korkeammalta kuin koskaan. Hetki venyy helposti tunniksi suloisen ihmisen seurassa, Hetkiä, joina huomaa, että valot ovat kirkkaita, mutta Jumala vielä kirkkaampi. Hetkiä, joina alkaa ihmetellä, mitä ihmettä on tuossakin tyypissä nähnyt.  Kärsivällisyyden kaipuuta. Miten maailmassa voi olla niin paljon söpöjä poikia? Hetkiä, joina ihan komea tuntematon poika katsoo koko bussimatkan ajan silmiin ja hymyilee vielä pois noustessaan. Hyvät juhlahetket. Kun aamulla löytää illan juhlien jälkeen sängyn alta jaffafläkin. Kynttilät; niitä on oltava. Ystävät; niitä vasta onkin oltava. Bussissa radiosta alkaa soida "Ameno", ja on vaikea olla nauramatta. Tanssiminen kuin kukaan ei katsoisi. Hetkiä, joina olennaisinta on hyppiminen.Väsymys. Uupumus. Suru. Ikävä. Itku. Uni. Halaukset. Nauru. Suuttumus. Hyväksyntä. Hymy. Sade. Villapaidat. Musiikki. Keskiaika. Liian ohjelman karsiminen. Rakkaus. Helsinki. Rauma. Koti. Perhe. Suhe. Hämmennys. Ahdistus. Helpotus. Valo. Hämärä. Frendit. Hetkiä, joina tajuaa, että hei, tässä on tarpeeksi. Kaikki tämä on riittävää ja hyvää.

            
                      
                 


Lopulta nämä hetket ovat ohi, ja tilalle tulee uusia, vaikka tietyt asiat pysyvätkin. Ja aina voi heittäytyä siihen luottamukseen ja lauseeseen, jonka luin Monkissa yhdestä paidasta (perusmeisinki, hengellinen oivallus vaatekaupassa.): "Whatever, I am." Mieletöntä. Mitä tahansa, Minä olen. Vau. Jumala on. Minun elämänikin on Hänen kauttaan.


Elämä on hetkiä, joina ymmärtää, että kaikki muuttuu hyväksi ja kauniiksi.

PS. Perään vielä sunnuntain kivojen illanistujaisten (joista ei juuri jäänyt kuvia, koska oli niin kivaa etten muistanut edes kuvata!) jälkimainingeissa kasvispiirakan resepti.


Pesto-feta-kasvispiirakka

1 pkt taikinaa (no kai nyt nainen joskus saa hiukan huijata!)
Pestoa
1 kesäkurpitsa
1-2 paprikaa
2 punasipulia (tai 1 iso)
Fetaa (paketti, ei kuutioita)
200 g herkkusieniä
2 dl ruokakermaa
2 munaa
Mustapippuria
Yrttejä

Voitele piirakkavuoka (ohjeesta tulee enemmänkin täytettä, voihan sitä tehdä pellillisenkin) ja laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Kuullota sipulit ja lisää joukkoon muutkin kasvikset. Anna pehmetä hieman. Lisää pesto. Täytä piirakka. Murusta feta. Vatkaa muna ja kerma, mausta pippurilla ja yrteillä, kaada täytteen päälle. Paista uunissa n. 30 minuuttia tai kunnes piiras on kullanruskea. Vetele piirasta nassuun. Parasta kylmänä.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Joo se Joose!

Jokainen seurassani vähänkään aikaa viettänyt tietää pakkomielteisestä Joose Keskitalo -idolaatiostani. Se ei ole herttaista tai hauskaa. Se on vakavaa. Joose on parasta, mitä suomalaisessa musiikissa on tapahtunut Piae Cantionesin, muuten toinen fiksaationi, jälkeen. No joo, ehkä jälleen liioittelen, onhan meillä Matti ja Teppo.

Kyse ei ole siitä, että Keskitalon musiikki olisi erityisen hyvin tuotettua, tai että se olisi aina vireistä. Tekstit tai saundit eivät ole mitenkään sellaisia, jotka miellyttäisivät jokaista kuulijaa (toisaalta, onkohan olemassakaan musiikkia, joka miellyttäisi jokaista kuulijaa...) Joosen ärrävika saattaa ärsyttää. Tai se, että sillä on aina tuhat lappua keikalla, ja niistäkin puolet ovat takahuoneessa tai tippuvat kesken kaiken.


Mutta Joose on nero. Joosen lyriikoita ei voi ohittaa. Ne jäävät mieleen kummittelemaan. Niissä esiintyvä kuvasto on niin hurjaa, kaunista, lohdullista, pelottavaa ja irvokasta, että niihin on pakko syventyä. Niitä on pakko kuunnella. Kun Joose puhuu, minä kuuntelen. (Joku on sanonut, että Johnny Cashilla oli maailman uskottavin ja autoritäärisin ääni, joka teki kaikesta kuuntelemisen arvoista. Niin on Joosellakin.)

Ehkä porttomorsiamet ja riivaajat järkyttävät ensin, mutta niiden rinnalta löytyy kuitenkin huojuvia honkia, järviä, rakkautta, Jumala, kuolema (niin joo, fyi, lämpenen kuolema-tematiikalle!)

Joosen musiikki on muuttanut suhtautumistani musiikkiin yleensä. Se on opettanut minua ihailemaan
riisumista ja sitä, että lauluja voi kirjoittaa muustakin kuin siitä, että pojat ovat kivoja ja aurinko paistaa. Tai siitä, kuinka pojat eivät ole kivoja yhyy.

Niin, Joose opiskelee teologiaa. Teologeista on tykättävä.


"Herra, opeta minua kuolemaan,
hautaan itseni hautaamaan.
Lapset kurkkivat ikkunoista,
kuolema oven raoista

Ja aika näissä huoneissa
ei kestä montaa tuntia.

Juudaan leijona kaada valhemaailma.
Kuolleet seilaavat valkoisilla lakanoilla,
valheen laivoilla kuoleman satamaan

Ja aika näissä huoneissa

ei kestä montaa tuntia.

Murhe ja vaiva jokaisen ihmissielun päälle."

(Herra opeta minua kuolemaan)
  

tiistai 13. joulukuuta 2011

Onni

Mikä onni onkaan elää ja hengittää. Ja silti on ihmisellä munaa nillittää kaikesta.

Vaikka on syitä olla vain kiitollinen.





Elämä on, lopulta, mainiota ja kaunista.  

Pasila puettiin äsken jouluvaloihin, jotka ovat visualistin painajainen. Kuinka pidänkään niistä! (Kuvia ehkä myöhemmin) 

Niin ja siitä kiitollisuudesta. Lopullinen syy ja kohde on tässä.

Ps. Alimmaisessa kuvassa esiintyvä lauluyhtye muuten voitti juuri kulttuuripalkinnon. Ei mittä turhi flikoi!


sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Musiikki on kamalaa!!

Musiikki on kompleksista. Mitä enemmän siitä tietää, sitä vähemmän sitä tajuaa. Ja mitä enemmän luulee olevansa jonkin sortin "asiantuntija", sitä vähemmän huomaa enää yllättyvänsä mistään. Kaikki on niin kamalan tavanomaista, ja kaikki on vaan niin tehty. Musiikki ei enää tuota iloa ja nautintoa, vaan sitä analysoidaan. HALOO. Analysoidaan.

Onneksi maailmassa on musiikkia, joka yhäkin nostaa niskavillat pystyyn jostain syystä, jota ei voi määritellä. Vaikka kuinka fiilistelen jotain pikardin terssejä ja terminologista hölynpölyä, en aina pysty sanomaan, mikä siinä musiikissa lopulta saa alahuulen väpättämään. Dannyn "Seitsemän kertaa seitsemän" on jäätävän hieno biisi, enkä todellakaan tiedä, miksi, koska kaiken järjen mukaan se on ihan karsea. Ok, äkkiäkös sen analysoisi ja pilkkoisi teoriaksi, mutta en ehkä halua. Haluaisin säilyttää edes osan sitä lapsenomaisuutta suhtautumisessani musiikkiin ja sen tekemiseen.

Muusikon maailmantuska on julmaa. Julmaa julmaa julmaa. 

Ja musiikki ei oikeasti ole kamalaa. Kirjoitin raflaavan otsikon, koska pidän raflaavista otsikoista.  Musiikki on ihanaa. Se on parasta mitä on (tai oikeastaan toiseksi parasta) ja sillä sipuli. Mutta se on vaikeaa. Ja koska olen tunnustanut julkisesti, että pidän Dannysta, voinkin oikeastaan painua maan alle kellarihumppaamaan Dannyineni, jotta vältän sen julkisen nöyryytyksen, minkä tämä tunnustus aiheuttaa. 

Ei se kuitenkaan niin vakavaa ole. Aina. (Sanon minä, minä, joka käyn raivoisaa ristiretkeä huonoa musiikkia vastaan. Siis oikeasti. En voi kuunnella radiota enää, kun suutun silmittömästi siitä lannasta mitä sieltä syydetään. Argh.)

Eli se on vakavaa. Aivan sairaan vakavaa. VAKAVAA. 

Ajatuksenjuoksuni on niin löysää tänään, että oikeastaan sietää kysyä, mistä edes horisen. En todella tiedä. Dannysta kai. Mutta perään toinen kappale, joka saa niskavillat pystyyn ja alahuulen väpättämään, ja jota kuunnellaan kuvassa esiintyvien henkilöiden kanssa autossa syvän herkistyneen hiljaisuuden vallitessa: HUA! Mutta oikeasti. Tai leikisti. Miten vaan. 




perjantai 25. marraskuuta 2011

Samulin näköinen nainen

Perjantain kunniaksi avaudun ja kerron, että elämäni pahin trauma on, kun kaverini tokaisi minun näyttävän ihan Samuli Edelmannilta. Olimme seitsemäsluokkalaisia, mutta silti, yhä vain kirpaisee.

Enkä väitä, että Samuli olisi mitenkään vastenmielinen mies, päinvastoin. Mutta itse en ole mies. Eikä kai kukaan 13-vuotias, murrosiän kanssa kamppaileva tyttö halua kuulla näyttävänsä siihen aikaan hieman tuhdimmassa (Häjyt-periodi) kunnossa olevalta mieheltä. (Tilannetta ei suinkaan helpota se, että tässä viime kuukausina eräs toinen vääräleuka totesi minun näyttävän M.A.Nummiselta.)



Ja tästä aasinsilta syvälliseen ajatukseen: se, mitä sanon jollekin toiselle, saattaa seurata häntä ikuisesti. Sen sijaan, että heittelisimme eetteriin typerää kritiikkiä, voisimme puhua toisillemme lempeästi. Maailma tarvitsee kehuja, jotka kumpuavat sydämestä, ja rakkautta, ei sivalluksia ja sarkasmia. (Okei okei viekää minut giljotiiniin, nimimerkillä "Sarkastikko"!) Hymy ei kulu käyttämällä. Ja voisihan sitä joskus sanoa ystävälleen, kuinka kaunis/komea hän onkaan. Ei se ole noloa. Noloa on olla sanomatta. Minua hävettää, kun olen sanonut ystävääni Martti Syrjän näköiseksi. Ja toisaalta ollaanhan me melkoinen parivaljakko, Samuli ja Martti.

"Jos mä ja toi Jippu mentäis seisomaan vierekkäin, kaikki pyytäis meitä laulamaan 'Jos sä tahdot niin'."

Kaunista ja ennenkaikkea armollista viikonloppua! Rakastetaan toisiamme. Rakkautta säestämään ihanan look-a-likeni mestariteos (joka on vielä parempi pikkuveljen kanssa autossa laulettuna ja vihellettynä.)

http://www.youtube.com/watch?v=J62Z8IpWWLk

(Olen pahoillani!)


Kuva: Filmgoer.fi


tiistai 22. marraskuuta 2011

Löydöksiä (ja yksi turhake)

Aloitan mainoksella: te, jotka satutte liikkumaan Rauman suuntimilla 4.12, tervetuloa kuulemaan lauluyhtyemusiikkia! Myytti (ryhmä paikallisia tyyppejä) johdattelee yleisön jouluun. Siellä tavataan! Ja jos tulee nälkä, kannattaa katsastaa Cafe Luwila, josta saa todella hyvää salaattia, erikoiskahveja, teetä, kakkuja ja vaikka mitä. (En ehkä ole ihan puolueeton arviossani jostain syystä, mutta uskokaa silti!;)) Lisäksi kahvila on tunnelmallinen ja sopivasti moderni. Ja henkilökunta on ihan parasta.



Etsivä löytää! Aikaisempi huulipunapostaukseni saa jatkoa, sillä löysin sen oikean (huulipunan siis!) Ihanaiseni on MACin mattapunasarjan "Chili". Sävy tuo silmieni värin esiin ja ei todellakaan kiillä. Autuudellani ei ole rajaa. No joo, liioittelen, huulipunahan se vain on. Mutta hymyilen nyt leveämmin, huulipunaa hampaissa.


Uusi kamerani muuten saapui torstaina. Viikonlopun sukujuhlaa siis säesti iloisen lapsen räpsräps. Ja kamera on ihana. Ja mukana tuli SodaStream. Mietin vieläkin, mihin sijoitan laitteen. Ja miten sitä käytetään? Ja mihin muka tarvitsen sitä? On sellainenkin nyt sitten.

Sisustusideoita suorastaan pursuilee päästäni koska oon niin sairaan luova ja taiteellinen (eikös blogikulttuuriin kuulukin itsekorostus? Sitähän tämä kaikki on.) ja tässäpä vinkki: jos omistaa runsaasti korvakoruja, tietää, että niitä on hankala sijoitella nätisti ja käytännöllisesti esille. Mariskoolin reunoille mahtuu aimo läjä killuttimia, ja loput menevät kulhon sisään. Kätevää! Siisti ja kaunis turhamaisuuspöytä/hylly/laatikko parantaa päivää. Joskus vielä hankin kokonaisen hyllyn kaikelle kosmetiikalle ja koruröykkiöille. Ja hajuvesille!


Ja vielä löytö Helsingistä: etsin jatkuvasti edullisia pashminoita, ja tänään sattumalta kävelin Kaisaniemenkadun Fiorellan ohi. Liikkeen vaatteet eivät voisi olla kauempana tyylistäni, mutta ajattelin silti poiketa sisään. Ja kas! Edullisia pashminoita, ja värivalikoimaakin oli. Huivit on aina jees.

Kukahan sanoi, ettei materia tee onnelliseksi? (No eihän se teekään. Oikeasti.)




tiistai 15. marraskuuta 2011

Oivallusten iltapäivä

Aina kannattaa poiketa divariin. Hyviä kirjoja ei voi koskaan olla liikaa. Tosin itse en lukiessani ole läheskään yhtä kujeileva ja tyylikäs kuin tyttö Antoni Pietro Rotarin maalauksessa. Lähinnä mutrusuinen ja otsa rypyssä.


Lisää oivalluksia: aina kannattaa myös investoida huulipunaan ja uuteen kameraan, tuloksia nähtävissä jahka se saapuu, hihhihjee!

Flunssaisin terveisin. Niisk.

Ps. Myyn vanhan kamerani! Se on Olympus SP-560UZ, ihan mukavasti palvellut jättipokkari. Jos nappaa, tee tarjous. 

perjantai 11. marraskuuta 2011

Joko joko joko??

Ilmassa alkaa olla malttamattomuutta. Uusin Nyt-liite lisäsi jännitystä, joka kihelmöi minua kuin muurahaiset pöksyissä. Loppumetreillä alkaa olla jo hermostuksissaan, miksei se jo tule? Joko joko joko?

Enkä tarkoita joulua, vielä. Kate Bushin "50 words for Snow" ilmestyy 21.11! Sinkkulohkaisu "Wild Man" lupaa jotain maagista. Albumi rakentuu lumen ympärille, ja koska olen tällainen talvi-intoilija. uskon, että teema on ainakin itselleni koskettava. Ja Kate Bush ei voi tehdä mitään, mikä ei koskettaisi minua (jos unohdetaan tuo Directors cut, joka oli aivan kamala. Miksi tehdä uudet versiot muutenkin hyvistä biiseistä ihan samalla tavalla kuin ne alkuperäiset?)



Kate on ensimmäisiä artisteja, jotka räjäyttivät tajuntani, kirjaimellisesti. Naisen maaginen ääni, joka on vain parantunut vuosien mittaan, rohkeat tekstit ja kunnianhimoiset levykokonaisuudet avasivat minulle aivan uuden maailman. Katen tapa tehdä musiikkia on jotain suurempaa mystiikkaa. Muistan, kun kuulin "The Hounds of Love" -albumin ensimmäistä kertaa. Kuuntelin sitä putkeen yhdeltä istumalta varmaan 10 kertaa. Enkä ole vielä vuosienkaan jälkeen kyllästynyt artistiin, sillä jotenkin onnistun aina löytämään jotain uutta Katen biiseistä, uusia suosikkeja, uusia sävyjä, uusia tulkintoja.

Ja naisen edellinen, "Aerial" (joka on muuten kesälevyjen aatelia, kuunnelkapas juhannuksena kun ajelette maaseudulla!) ilmestyi kun olin yläasteella. Vuosien odotus siis toivottavasti palkitaan.  Katelta on turha odottaa maailmankiertueita tai hirveitä määriä haastatteluja, mikä on tavallaan parempi, sillä näin musiikkiin saa tutustua itse vailla ennakkokäsityksiä ja -tulkintoja.

Harvoin mikään levy saa minut ryntäämään levykauppaan, mutta "50 words for Snow" taitaa laittaa minullekin tulta pehvan alle. Viimeksi sama efektin aiheutti Lumen Valon "Miraculum".

Jännää jännää JÄNNÄÄ!

Kuva: Kate Bush Archives



tiistai 8. marraskuuta 2011

Red lips, kiss my blues away



Huolimatta viehtymyksestäni huolettomaan grunge-estetiikkaan ja helppoihin aamuihin, rakastan huulipunaa. Melko sama, mikä väri, minä rakastan, ja olen varmaan kaikkia kokeillutkin.

Muistan ensimmäisen punani, tai ennemminkin vihreäni. Sain sen serkultani, se oli vihreää, tahmaista ja hohtelevaa. Seitsemänvuotiaana tyyli oli tavallaan hakusessa, ja hei, se oli 90-luvun loppua. Myös valkoista tuli sotkettua huulille. Voi, ysärinostalgia! Myöhemmin olen käynyt läpi mustat, tummanliilat, pinkit (sekä ruotsin- että fuksian), glitterit, nudet, ruskeat, punaiset ja korallit.

 Huulipuna pelastaa päivän, se saa kasvot näyttämään eloisilta (no joo joo, ei se musta!)  ja nostaa tylsän asun uudelle tasolle. Nudepunat ovat helppoja, mutta itse olen värin perään. En ehkä vihreää enää käyttäisi, mutta sen vastaväri sen sijaan toimii. Punainen huulipuna on ihanaa. Sehän on ihan yleismaailmallinen fakta. Katsokaa muotinäytöksiä, elokuvia, valokuvia, maalauksia. Viimeisen 100:n vuoden aikana punainen on ollut aika suosittua.

Oikean sävyn löytäminen on hankalaa. Itse omistan useita melkein hyviä, mutta joku niissä tökkii. Oma punamieltymykseni on matta, tumma, lämmin ja viiniin vienosti taittuva. Luulisi että näillä eväillä löytyisi. Viimeksi tänään kiersin Sokoksella ja rullailin testereitä, ja kaikki punaiset ovat joko liian kylmiä, kirkkaita, kiiltäviä tai hileisiä. En halua hileitä, kävin ne läpi kun tykkäsin Spaissareista.  Etsintä jatkuu, ja aion vielä löytääkin! Tässä inspiraatiokuva. Täydellisyyttä hipova sävy!


"Etsin kunnes löydän sun, en lopettaa voi kuitenkaan. 
Miten rauhaton oon yhä vain, jotain multa puuttunee."
Markku Aro laulaa selkeästi huulipunan metsästyksestä!


kuvat: amazon.com, Beautylish

maanantai 7. marraskuuta 2011

Pasila state of mind

(En ole maailman paras otsikoija, todellakaan. En ole edes toiseksi paras.)

Olisi ihana blogata ihanasta kodista, jossa on ihana sisustus ja ihana feng-shui. Nyt nauran räkäisesti. Paikka jossa asun, ei ole ihana. Se on ruma, betoninen, maalarinvalkoinen, harmaa, muovimattoinen, talvella hiivatin kylmä, pieni ja epäkäytännöllinen. Käytävä on sotkussa, haisee, ulko-ovella on roskia ja tupakantumppeja, ja pyörävarasto on ärsyttävän täynnä. Hissi on hidas, ja jos tulee vieraita, täytyy jokaiselle avata ala-ovi erikseen.

Onhan tämä aina sotkussakin. Ja näkymä ikkunasta on joskus maailman masentavin:

Mutta kuinka rakastankaan tätä paikkaa. Ensireaktioni tänne muuttaessani oli itku. Itkettäähän tämä vieläkin välillä, mutta miten typerää se on! Minulla on koti, siis sellainen, jossa on seinät ja katto. Se on enemmän kuin monella. Minulla on ihana kämppis, jonka kanssa saan jakaa tahmean jääkaapin lisäksi aika palan elämästäni. (Kämppis on myös tyylituomarini ja avustanut useissa kiperissä pulmissa, tyyliin "mitä mä laitan päälle ääää!") Minulla on se tahmea jääkaappi. Eikä tämä sisustuskaan niin pölhö ole, jotenkin olemme onnistuneet tekemään tästä itsemme näköisen niissä puitteissa, joissa se on mahdollista. Ja vaikka tilaa on nihkeästi, on sitä aina sen verran, että voi kutsua ystäviä istumaan ilta ja häiritsemään naapureita. Jopa Itä-Pasila näyttää viehättävältä kynttilänvalossa. 

Niin ja ne naapurit. Kohtaamiset ovat välillä (surku)hupaisia. Joskus hississä on pesukone, ja se raahataan omaan kämppään yhden kaveripojan avulla (ei niin helppoa kuulkaas!) ja kesken kaiken aukeaa ovi, ulos kurkistaa pää, joka katseltuaan hikisenä ahertavia pesukonevarkaita toteaa: "Ai, se oli teidän. Mä ihmettelinkin aamulla kenen pesukone on hississä." Samalta naapurilta lainattiin aiemmin viinipullonkorkinavaajaa (sanahirviö!!) Pesukone ei edes toiminut, jos se ketään yllättää, mutta se symboloi arkeani oivallisesti. Täynnä yllätyksiä ja appelsiininkuoria.
Naapureina on myös laittomia maahanmuuttajia, huumehörhöjä, ihan normaaleja hörhöjä, bilettäviä poikia ja vaivaantuneita hissimatkoja ("Are you from India?" "No, I'm from Pakistan.") Ja gettoparveke, josta näkee Kumpulaan, jos sinne uskaltaa ensin mennä. Ja aamulla aurinko nousee Pasilaankin. 


Ehkä me täältä muutamme poiskin, tai siis melko varmasti muutamme, mutta juuri nyt tässä on hyvä. Ja jos joku on häirikkö tai hörhö, se olen minä itse, sillä saatan äityä laulamaan kovaäänisesti milloin vain, nauraa maanisesti keskellä yötä tyhmille YouTube-videoille, tai paukuttaa rumpukapuloilla patteriin. 

Jay-Z:tä mukaillen: "Now you're in Itä-Pasila, concrete jungle where dreams are made of, there's nothing you can't do." 

Tervetuloa meille, meillä on aina teetä!



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Hei.

Vastakohdat viehättävät. Ristiriitaisuudet ovat kiehtovampia kuin yksiselitteisyydet, vaikka kovasti yritämmekin kaiken saada suoraksi ja helposti nieltäväksi. Elämä on kiehtovaa, kun kaikkea ei voi selittää.

Sama ihminen voi pitää keskiaikaisesta kirkkomusiikista ja Princestä.
Sama ihminen voi nauraa yhdessä hetkessä kaikelle (KAIKELLE) ja toisessa itkeä "kun missään ei ole mitään mieltä" (Aikaa kahden välillä kuluu parhaimmillaan 20 minuuttia.)
Sama ihminen voi tehdä vaikka mitä ristiriitaiselta vaikuttavaa.

Päässä kirjastollinen tietoa, ja sielussa jukeboksillinen levyjä. Se saattaa räjähtää silmille jonakin kauniina päivänä. Sitä odotellessa yritän haalia tätä kaikkea kasaan, vaikka jotenkin tuntuu, että kun yhden asian ymmärtää, toinen luikahtaa käsistä ja on taas vähän enemmän kujalla. Elämä on ihanaa juuri siksi. Ei kai kukaan valmiiksi tule. Hullummaksi vain.

Matkalla lopulliseen valmistumiseen on melko nasta nauttia ainakin seuraavista asioista:

Jumalan loputon hyvyys.
Tee.
Vuodenajat.
Musiikki.
Historia.
Suklaakeksit.
Koulu.
Spotify.
Muistivihot.
Pyöräily.
Kynttilät.
Puhdas pyykki.
Latina.
Wes Anderson.
Kirjat.
Helsinki.
Rauma.
Huumori.
Materialismi.
Villasukat.
Trivial Pursuit.
Joukkoliikenne.
Lumen Valo.
Kansantanssi.

(Jos vaikutan nörtiltä, se johtuu siitä, että olen sitä. Kaikki cooliuden yritykset ovat surullisia. Tämäkin taitaa olla sellainen. Voi voi.)

"Koivesta kanaa, sarvesta härkää."

Tervetuloa mukaan!